Nikolai "Niki" Karevaara || s. 28.01.1994
Kaksoiskansalaisuus FIN || RUS Osaa kieliä Eng, Rus, Fin, Esp alkeet Mies, 181cm, homo Tasolla 160cm || VaA || CIC4 Koulutus: Peruskoulu, lukio, Suomen ilmavoimat, helikopterilentäjä. Eläköitynyt kilpaesteratsastaja Nyk. ammatiltaan lentäjä. Nippelitietoa: + Vasenkätinen + Lahjakas pianonsoittaja + Lempiväri oranssi + Aamuihminen + Keräilee Magic the gathering -kortteja + Omistaa tummanpunaisen Audi A6 - Ananas ei kuulu pitsaan! - Ei pidä Ranskasta/ranskalaisista - Lukulasit - Allerginen vähän joka ruoalle Perhesuhteet: Suomalainen isä, suomalais-venäläinen äiti || kuolleet Sisko, täti || perhesuhde ei julkisessa tiedossa Tiedossa oleva ex-miesystävä Ville Hox! Nikolaita saa käyttää vapaasti omissa tarinoissa ilman erillistä lupaa. Ainut vaatimus on että heittää jonkunlaista ilmoa käytöstä +linkki tarinaan, olipa hänen osansa kuinka pieni tahansa 8) |
Luonne- Kansainvälisen tason esteratsastaja, jonka unelmissa on aina ollut kisailla suurissa luokissa. Kansainvälisten kisojen kisaamisen hän aloitti 19 vuotiaana. Kilpailuhenki syttyy nopeasti ja tulee helposti esille myös pikkukisoissa/tapahtumissa.
- Menestyneeksi kilparatsastajaksi pitää mahdollisimman pientä profiilia. Ihailijajoukot saa hänet usein vaivaantuneeksi eikä muutenkaan tykkää ajatella olevansa mitenkään korkeammassa arvossa muihin nähden. Välttelee journalisteja muutaman huonon kokemuksen jäljiltä. - Tyyppi joka ei jätä mitään puolitiehen ja on tarkka pienistä yksityiskohdista - Hyräilee usein ajatuksissaan, kun olettaa olevansa yksin. Varsinkin kappaleita, joita hän haluaa soittaa/opetella soittamaan pianolla. - Tuskin koskaan sanoo suoraan mitä ajattelee, vaan harkitsee sanojaan. Paha tapa muutenkin jäädä pohtimaan ja märehtimään asioita aivan liikaa. Mieluummin välttelee konflikteja kuin tulee niitä vastaankaan. Käyttäytyy aggressiivisesti hyvin harvoin, ja vain kun tietty raja on ylitetty. - Tapana seisoa lähellä ovia/nojailla ovenkarmiin, jotta pääsee livahtamaan nopeasti ulos tilanteen vaatiessa. - Vihaa näyttämästä heikkouksiaan muille. - Ei tykkää olla huomion keskipisteenä muttei ole sivultakatselijakaan. - Hemmetin tarkka hevosistaan muttei niinkään itsestään, näkyy esim. vaatetuksessa. Asiallisesti käyttäytyminen tapahtumissa ja kisoissa on tärkeää - Asiallisesti käyttäytyminen tapahtumissa ja kisoissa on hänelle tärkeää, eikä ole sen takia koskaan katsonut hyvällä kova-äänisiä ja räikeitä tyyppejä. - Yleisilmeeltään mukava ja helposti lähestyttävä, osaa pitää keskustelua yllä ja välillä heittää pari vitsiäkin väliin, mutta ei tykkää mennä henkilökohtaisuuksiin. Hymyilee helposti mutta nauraa vain silloin kun oikeasti naurattaa. Välttelee puhumista tunteista, historiastaan tai perhesuhteistaan. Siskoaan ei mainitse koskaan, ja josta harva edes tietää. - Tykkää tehdä asiat juuri niin kuin itse haluaa eikä tykkää jos muut huomauttavat virheistään. Tietää kuitenkin milloin myöntää olevansa väärässä ja osaa kuunnella rakentavaa kritiikkiä. Usein ongelmia valmentajien kanssa jotka odottavat kunnioitusta automaattisesti, sillä hänen mielestä se pitää ansaita. Ulkonäkö- Pitkä "hujoppi", ei paljon näkyvää lihasmassaa mutta notkea
- Keskenkasvuinen sänki, ei pysty kasvattamaan täyttä partaa - Tummanharmaanruskeat, päältä asteen kurittomat hiukset, normaalisti sivuilta leikattu lyhyiksi - Vaaleansiniset/harmahtavat & ystävällisen näköiset silmät. Elävät naaman elkeet: kulmakarvat liikkuvat helposti ilmeen mukana - Kiinalainen lohikäärme tatuointi joka kiertää hänen vasemmasta kyljestä vasempaan rintakehään, olkapäähän sekä osittain myös kaulalle. Historiasta- Ratsastusonnettomuuden jälkeinen PTSD, joka saattaa aika ajoin oirehtia tiettyjen tapahtumien laukaisemina. Onnettomuudessa loukkasi pahasti oikean olkapään ja solisluun, kylminä päivinä jomottaa edelleen ja on kankea mikä välillä näkyy myös ulkopuolisille ratsastaessa.
- Äiti ja isä kuolivat auto-onnettomuudessa Nikolain ollessa 17- vuotias. - Perhe omisti pienen, mutta tuottoisan tuontitallin. Nikolailla ja hänen siskollaan oli tapana ratsuttaa näitä hevosia. Molemmille hommattiin omat hevoset heidän ollessa nuoria teinejä. - Nikolai kävi armeijan Suomen ilmavoimissa. Varusmiespalveluksen sekä muutaman vuoden lentäjäkoulutuksen jälkeen hän kävi tekemässä töitä pohjoismaissa mm. lääkintäkopterin lentäjänä ennen kuin päätti paneutua kokoaikaisesti kilparatsastajan uraan. |
Dewn luki jutun ja laski sitten kätensä näppäimistölle. Hän mietti vastausta sisarelleen, lopulta laittoi: ”En ollut nähnyt. Kiitos linkistä”, ja kirjautui ulos sähköpostistaan. Sen jälkeen, kun oli vaihtanut vanhanaikaiseen ruskeaan simpukkamallin puhelimeen, jolla pystyi lähinnä vain soittamaan, laittamaan tekstiviestejä ja ehkä hyvällä onnella hitaasti avaamaan pari nettisivua, hänen oli silloin tällöin muistettava poiketa äitinsä tietokoneella tarkistamassa sähköpostiaan. Kitty oli luonut yhteisen perheviestiketjun TellMe:hen, mutta koska Dewnillä ei ollut älypuhelinta, hän jäi siitä ulos ja sai tärkeimmät jaetut kuvat, videot ja linkit sähköpostiin. TellMe:n viestiryhmässä olivat Dewnin ymmärryksen mukaan äiti, (isä ei välittänyt/jaksanut moista, vaikka Kitty oli yrittänyt houkutella), Gillian, Lotte, Oliver, Robert ja Billy.
Mitä Nora sanoisi, jos tietäisi, että Dewn oli saanut kutsun Rosan häihin? Rosan, jonka parittamisesta Dewnille Nora joskus oli ollut niin päättäväinen. No, nyt se oli niin menneiden talvien lumia kuin vain saattoi olla. Ja tuskinpa se sisar Noraa enää kiinnosti. Hän tuskin oli sama ihminen, jonka Dewn oli tuntenut, vaikka kirjeistään kuulsi uudenhurskauden takaa älylliset terävät huomionsa ja itseimarreltu pyhyys. Oli sisar tai ei, Norassa oli edelleen tallella paremmin tietämisen ja toisten neuvomisen ylemmyyttä, olipa sitten muuttanut kelkkaansa elämänkatsomuksellisesti kuinka päälaelleen tahansa.
He eivät saaneet käyttää luostarissa modernin teknologian välineitä, kuten omistaa kännyköitä tai tietokoneita, joten Nora ja Dewn harvakseltaan kirjoittivat toisilleen perinteiseen tapaan kirjeitä. Dewn luki aina mieluummin paperilta kuin näyttöpäätteeltä. Niinpä hän nytkin poistui tietokoneelta ennen kuin sen säteily alkaisi painaa otsan kolmannen silmän tietämillä. Hän voisi kyllä tänään kirjoittaa. Hänellä oli kaksi epäsäännöllisen säännöllistä kirjekaveria, ja nyt hänellä oli tunne, että jaksaisi hetkeksi istahtaa kynä kädessä raapustelemaan heille mietteitään. Koska sää oli hyvä, hän jäi istumaan lempikivelleen talonsa pihassa, katselemaan merelle ja sukimaan paksua partaansa ajatuksiinsa vaipuneena.
Ensimmäisen kirjeen hän kirjoitti juurikin Noralle. Kertoi nähneensä lehtijutun hänestä, kommentoi siitä jotakin, sitten puhui kotikuulumisista; Adamin paluusta, Lotten ja Rosan häistä, uudesta toveristaan Mannystakin. Hän liitti mukaan yhden Windyn piirroksista, joka esitti (”yllättäen”) perhosta, tarkemmin otettuna vihreää Callophrys sheridaniia, kuten Windy Dewnille oli opettanut, ja kuittasi sitten loppusanoihin elämän olevan hyvää.
Toinen kirje oli vaikeampi ja sitä hän mietti pitkään. Oli pitkä aika, kun hän viimeksi oli kuullut Nikolaista. Dewn sörkki aivojaan – joskus Billyn häiden, vuosi sitten, jälkeen yhteydenpito Nikolaihin oli jotakuilleen hiipunut. Kirjeitä oli tullut harvemmin ja harvemmin, ne olivat olleet lyhyempiä, vähemmän eläväisiä. Se ei ollut vain Nikolain puolelta. Dewn oli itsekin hakenut usein ajatuksiaan kynä ja paperia valmiina, vain todetakseen, ettei saanutkaan mitään jäsenneltyä luettavaan muotoon. Nyt hän kuitenkin yritti, pakotti itsensä kirjoittamaan edes jotakin.
Miksi hän laittoi sävellyksensä mukaan? Hän ei ollut oikein varma. Jotenkin hänestä tuntui, että se voisi puhutella Nikolaita, niin kuin oli puhutellut Dewniä. Musiikki oli universaali tunteiden kieli, paljon täsmällisempi ja hienovaraisempi kuin yhdetkään kynällä paperiin painetut sanat. Ehkä hänen sanoittamaton laulunsa kertoi jotain haikeudesta, etääntymisestä ja etäisyyksistä, selvittämättömistä ja selvistä ajatuksista...
Istun keittiön pöydällä tuijottamassa tyhjyyteen ontto tunne sisälläni. Seinäkellon kolina taustalla on ainut ääni joka täyttää muutoin hiljaista asuntoa, ja sen heilurin naksahdus kuulostaa yhtä aikaa etäiseltä ja olevan hyvinkin lähellä. Vasemmallani keittiön ikkuna värisee pienesti raskaamman moottoriajoneuvon ajaessa rakennukseni ohitse. Hangon rannikkokaupungissa kohoilevat rakennukset kylpevät kesäisessä säässä ja niiden kirkas pinta heittää auringon heijastuksia keittiöni valkokattoa vasten.
Olen istunut samaisella paikalla jo toista tuntia, mitään tekemättä. Aika vain matelee tapansa mukaan, vaikka tavaksi se on tuntunut muuttuneen vasta muutama kuukausi sitten. Kolme kuukautta, jos tarkkoja ollaan. Kolme kuukautta, kun päivistäni katosi kaikki; päämäärä, tarkoitus, sisältö, väri…
Ja kello louskuttaa määrätietoisesti sekunteja eteenpäin. Kauemmaksi ja kauemmaksi siitä, mitä minun elämän piti olla. Joten nyt vain istun keittiössä ja odotan, että kello lyö yhdeksän, jotta voin suunnata nukkumaan ja herätä aamulla taas istumaan ja odottamaan. Mitä? Että jostain ilmestyisi elämääni jotain sisältöä, luulisin. Odotanko sen koputtavan oma-aloitteisesti oveen ja levittäytyvän eteeni yksityiskohtaisesti suunniteltuna ja vaihe vaiheelta selitettynä? Kenties.
Koska ei minulla ainakaan ole minkäänlaista halua lähteä sitä itsekään metsästämään. Mitä täällä oikein on? Mitä sisältöä elämään saattaisi löytää, jos variaatiosta otetaan pois kilparatsastaminen ja Loge? Varsinkin, kun toinen on olemassa vain koska toinen on.
Vuosi sitten olisin jo kuuden aikaan talleilla ratasuunnitelmat visusti mieleeni opiskeltuna. Loge olisi vähintäänkin yhtä valmiina aloittamaan päivän treenit, vaikkei se välttämättä rataesteitä sisältäisikään. Power Jumpissa pärjääminen oli aina vaatinut paljon, paljon enemmän kuin yksikään muu kansainvälinen estekilpailu, edes Hanami tai IJS, ja suhdautuimme siihen aina sen vaatimalla kunnioituksella. Sen takia olimme yksi harvoista kutsuvierasluokkaan kutsutuista ja edellisen vuosien luokkavoittajina oli meille myös automaattisesti asetettu tietyntasoiset odotukset.
Kutsu oli odotetusti tullut myös tänä vuonna. Logea ja minua ei kuitenkaan nähtäisi enää radalla. Missään.
Käteni puristuu automaattisesti nyrkkiin ajatusteni suunnatessa lähellekään aihetta, vaikka niidenkin pilkka mielessäni nousee aina desibelillä korkeammaksi kuta lähemmäksi vuoden odotetuinta päivää mennään. Eikä auta vaikka yrittäisi ajatella mitä vain muuta, kun PJ on aina ollut integroituna osana kesäämme. Kesän alkaessa odottiin kutsua kuin kuuta nousevaa, aloiteltiin opiskelemaan, tekemään taustatutkimuksia ratasuunnittelijoihin ja kanssakilpailijoihin.
Kesän edetessä treenatttiin hevosen kanssa ja ilman, nukuttiin ja uneksittiin kisasuorituksista, treenattiin lisää. Sitten kilpailtiin itse kilpailut. Ja loppukesä fiilisteltiin tuloksia pilvien korkeudella. PJ, PJ, PJ…
Tänä vuonna olin joutunut lopettamaan kisaamisen ennen kuin kesä oli ehtinyt alkaa, enkä muista milloin viimeksi kesä olisi tuntunut niin… mitäänsanomattomalta.
En muista milloin olisin tuntenut oloni ylipäätänsä näin mitäänsanomattomaksi - ei, tarpeettomaksi? Ontoksi?
Värittömäksi?
Jotain niiltä väliltä tai ei ehkä yksikään niistä.
Olen aina vihannut käsitellä tätä samaista tunteiden sekamelskaa - ensin vanhempieni kuolema, sitten Logen onnettomuus, minun kuntoutuminen, Ville, Logen eläköityminen - lista vain jatkuu ja jatkuu, ja aina kun tunnen pääseväni pinnalle täyttämään polttavat keuhkoni raikkaalla ilmalla, uudet rihmat takertuvat nilkkoihini vetääkseen minut takaisin syvyyksiin ja vielä syvemmälle kuin aikaisemmin.
Milloin on perusteltua luovuttaa? Sitten kun negatiiviset asiat vain painautuvat ja kerrostuvat päällesi eikä helpotusta muutoin näy? Vai kun rautatievaihde rikkoo sinut väkipakoin irti veturista ja kääntääkin yllättäen toiselle reitille enää aikaisemman liikkeesi momentum takanasi, samalla kun veturisi jatkaa omaa, suunniteltua matkaansa?
Postilaatikon läpän kolahtaessa pahamaineisen railakkaasti ovea vasten säpsähdän tahattomasti ylös kovalta tuoliltani, ja vasta silloin huomaan kuinka puutuneelta ja jäykiltä istuinlihakseni tuntuvatkaan. Suoristan rintarankaani ja naksautan niskaani kuin rauhoitellakseni hermotasoni yllättävää piikitystä, ja odotan samalla äänivihjettä siitä, että postimies lähtee jatkamaan kierrostaan seuraavalle kerrokselle.
Kun kengänkolahdukset hetken päästä vaimenee, käsken jalkojani viimein liikkumaan. Postimiehen kovapohjaisien kenkien kolahteluun verraten omat ohuet nilkkasukkani parkettilattiaa vasten ovat täysin äänettömät.
Eteisen lattialla minua on vastassa pari mainosta, paikallinen uutislehtinen ja ruskeakuorinen kirje.
Nostan kirjeen hitaasti lattialta ja kääntelen sitä epäluuloisesti kädessäni. Käsinkirjoitettu nimeni kirjeen toisella puolella saa minut ensin värähtämään paheksunnasta niin, että otteeni melkein lipeää siitä, mutta Global Forever -merkki vaaleanpunaisella kukalla ja Kanadan leima sen päällä pitää kirjeen itsepintaisesti sormieni välissä. Muu posti jää unohdettuna eteisen matolle odottamaan kenties seuraavaa päivää.
Palaan takaisin keittiön kovapintaiselle tuolille istumaan. Kirjeen lasken hitaasti eteeni, mutten tee elettäkään avatakseni sitä.
Ystävyyssuhteeni Dewniin oli kärsinyt vuoden aikana miltei yhtä paljon kuin muihinkin… tuttaviini. Vajaa vuosi sitten saamani tuomio oli heittänyt minut varsinaiseen syöksykierteeseen, josta ei etäisimmätkään ihmissuhteeni selvinneet naarmuitta. Se, millaiseen jamaan saatoin Villen samaisena päivänä, ja miten tuosta tapaamisesta oli suora seuraussuhde revenneeseen railoon ja tulehtuneeseen haavaan Sofian kanssa - viimeisenä halusin laajentaa sen toiselle puolen mannerta.
Aikaisemmat kirjeeni oli olleet toinen toistaan harvempisanaisia ja epämääräisempiä, ja vuoden aikana vastausten lähettäminen oli alkanut myös venymään. Dewnin normaalisti - jos ei tasaisin väliajoin, mutta kuitenkin vakiona tulevat kirjeet alkoi nekin harvenemaan ja sisältö vastaavasti lyhenemään, suorana seurauksena toiminnalleni, tuskin edes tietoisesti hänen puoleltaan. Ja nyt viime kirjeestäni, joka oli tuskin sisältänyt muuta kuin kevyttä liibalaabaa sen hetkisestä kisaamisesta, muutamaa hälläväliä arkielämän pohdintaa ja pari vastakysymystä ilman ajatusta tai sydäntä, oli kulunut siitäkin parempi puolisko vuodesta.
En ollut maininnut hänelle sanaakaan Logen tuomiosta, rimpuilustani, kärsivistä ihmissuhteistani tai vääjäämättömästä tulevaisuudestani, ja ajatuskin että avautuisin niistä jollekin, Dewnille tai Sofialle, saa minut värähtämään kauhusta.
Mutta kisauramme oli virallisesti taputeltu ja ennen pitkää myös Dewn saisi kuulla siitä. Ainoa huojennus oli, ettei mies välittänyt teknologiasta, joten kaikenlainen spekulointi ja paskanjauhanta, johon hevosurheilun lööppilehdet tavan mukaan alentuisivat, jäisi häneltä lukematta. Ja vaikkei asia tavoittaisikaan Dewnin korvaa uutisten kautta, niin viimeistään kun Billy Center sattuisi ohimennen mainitsemaan siitä asiayhteydessä tai toisessa.
Uramme ei ollut ollut täydellinen, mutta menestys oli ehdottomasti ollut osa sitä ja Billykin oli ollut vastassamme useammin kuin ei. Hän nappaisi ehdottomasti uutisesta kiinni, jos ei ollut jo pistänyt merkille loistavaa poissaoloamme kauden alusta saakka.
En halua kertoa Dewnille mitään. Toivon, että voisin jatkaa samaa epämääräistä, kevytjalkaista ja välttelevää kaninloikkaamme kirjeiden kanssa. Miettiä, milloin vastaukset viimein tyrehtyisivät - milloin maa katoaa jalkojeni alta. Pitää hänet käden ulottuvissa, mutta kuitenkin sen verran etäällä, ettei ongelmani ja siitä johtuvat seuraukset vahingoittaisi häntä. Jotain miehelle täytyisi asiasta kuitenkin mainita, mutta miten, herättämättä siinä suurempia hälytyskelloja?
Avaan kuoren hitaasti, sydän raskaana. Vedän sieltä esiin kirjeen, valokuvan ja nuoteilla täytetyn lappusen. Kaksi viimeistä jätän kirjeen päälle istumaan, kun silmäni lähtee juoksemaan miehen tutunmuotoisissa kirjaimissa. Seinäkellon naputus kuuluu edelleen taustalla.
Kirje on, noh, varsin samaa heinää aikaisempien kanssa, jos mukaan ei lasketa valokuvaa ja nuottilappua. Hän kysyy ohimennen menoistani ja kertoo omista tekemisistään ja suunnitelmistaan, ilman syvempää tarkoitusta. Tunnen oloni miltei haikeaksi, kunnes muistutan itselleni, että näin tämän on tarkoituskin olla.
Vilkaisen vain ohimennen valokuvaa. En halua kaivella syvemmin mitä tunteentapaista se - kaverusten yhteisöllisyys, rauhallinen tunnelma, nuotion loimu - minussa herättää.
Nuotteja katson hetken pidempään ja annan muutaman soinnut kilahtaa mieleni tärykalvolla. Äänet kuulostaa kuin pullon korvalla kuuntelisi; etäisiltä ja ummehtuneilta. Lasken senkin lappusen alas ja sen sijaan alan pyörittelemään mielessäni jotain vastauksen tapaista, jotain, mikä ei paljastaisi liikaa muttei olisi liian väkinäinenkään.
‘Summer has been, well, a summer. Nothing much to do, nothing to see. Trying to chase away any thoughts of competitions. Oh why, you ask? Well, we retired. Like three months ago. My decision, got bored. Eh, not really. Loge actually can’t compete anymore so I’m done as well. Nothing we can do really, guess we are done too. That’s that then. The end. Am I fine? Totally. All peachy. Taking it reeeally well, not like, at all, ready to blow my damn brain off. Do I want to hear you get all worried and sad and spout pity and worry the moment you get my reply? Nah, so don’t. In fact, don’t even mention anything related, just keep pretending and write vague things about your life I’m not sure you even want to share, if not for some sick sense of obligation. Yeah, let’s pretend like we still live in the past, where my life actually mattered - where *I* actually mattered - so I wouldn’t need to try to come up with excuses to keep up this pathetic facade of this fucking world being fucking fine, where it could not sTOP THROWING SHIT TON OF LITERAL SHIT AT MY FACE FOR TWO SECONDS SO I COULD ACTUALLY BREATHE LIKE A NORMAN HUMAN BEING. BUT NAH, NOT ME, WHY WOULD I EVER GET A PASS? DEFINITELY HAVE NOT HAD ENOUGH FRICKING MISERY AND ADVERSITY ALREADY THIS PAST DECADE. FUCK ME. IN THE ASS PREFERABLY. AND NOT THE PLEASURABLE WAY. So yeah. I’m fine. Summer’s been fun and sun and colors. Oh, you are planning to sail away from your life? Maybe I should try that too. Get some friends and sit in a circle, throwing laughs and piss and giggles like in a true, comradery fashion. Hell, joke about this sad, pathetic life of mine that’s about to be. Yeah, sounds fun. Definitely should try that. Not at all like, didn’t already fucking *obliterate* my current friendships with everyone, should just find more and fuck them up too. Oh, you keep coming up with ways to help people and keep up being the nicest person on the planet without even meaning to? That’s nice. Bet you would also be too nice to not try and stick your helping hand on my miserable affairs. You would come up with new ways to disturb my pathetic excuse of a life if you caught a sniff of it. So don’t, yeah? Pretending is easier than seeing that same sodding pity in each one of your eyes and your bothered faces when you don’t know what to say or to do to make things better (hint: nothing you do can make it better). End of the day you leave me alone and breathe in relief that it’s not my life you are living, and so you keep getting on with yours, like you should. So let’s not stop pretending.’
Jep, tällaisella vastauksella oveen kolkuttelisi ainakin poliisi, palomies, lääkäri ja kallonkutistaja, ellei Dewn itse. Joista hänet tahtoisin nähdä kaikkein vähiten itse.
Painan naamani avointa kämmentäni vasten ja ravistan mielestäni sytytysherkät aiheet ja sarkastiset sanat. Raotan silmääni sormien välistä, josta se siirtyy kirjeen koukeroisista sanoista kaverusten veljeilykuvaan ja siitä takaisin lappusten alla piilotteleville nuottirivistölle.
Valutan käteni hitaasti naamaa alas, mutta katseeni pysyy edelleen nuoteissa. Dee molli tuijottaa sieltä minua itsepintaisesti, miltei haasteenomaisesti takaisin, eikä peräänny, vaikka tuijotan sitä poskipäät kireänä. Mielessäni kilahtaa hyvin automaagisesti vastaussoinnut takaisin. Ne ei aivan täsmää paperille sovellettua versiota, muttei sen ole tarkoituskaan.
Hetken istun itsepintaisesti paikoillani sointulapun pilkottavaa kulmaa tuijottaen, kunnes myönnän hävinneeni ja vedän sen lopulta muiden alta esiin. Olen valmiiksi jo seisomassa ja siirtymässä olohuoneeseen, enkä tällä kertaa edes pysähdy ovelle miettimään, kaatuisiko seinät taas tavan mukaan päälleni. Sen sijaan istahdan hyllyrivistön väliin asetetun digitaalipianon äärelle ja istutan sävellyksen nuottilautalle. Hyllyrivistölle asetettuja lukemattomia palkintoja ja kuvia en edes huomaa.
En aloita heti soittamaan vaan annan paperille kirjoitettujen nuottien oikeasti iskostua hiljaa mieleeni. Sormeni näppäilevät samalla äänettömästi ja ilman voimaa koskettimien päällä, vain välillä äännähtäen hiljaa kun tarvitsen taustalle tukea. Pääsen pian loppuun. Suljen silmäni ja annan sävellyksen toistua korvissani mieleni voimin, sormet edelleen koskettimilla liikkuen kuin omin ajatuksin. Se oli kaunis, kaihoisa ja kaipuullinen. Ei teknisesti vaativa, muttei niiden tarvinnutkaan olla tullakseen suoraan sydämestä.
Lopulta avaan taas silmäni kun olen varma sointujen soivan soljuen mielessäni. Tuijotan koskettimiin ja niillä istuviin sormiini, jotka olisi jo valmiina aloittamaan tanssinsa, mutta ennen kuin päästän ne valloilleen, nousenkin tuolilta ylös ja kipaisen työpöytäni alimmalla vetolaatikolla, ja palaan pianon ääreen ääninauhuri kädessäni. Istutan sen kiiltävän mustalle pinnalle hyllyä vasten ja painan nauhoitusnapin pohjaan - ja yhden silmänräpäyksen jälkeen olohuone täyttyy pitkästä aikaa pianon pehmeistä, murheellisista soinnuista.
Paluu Kultasaareen ei ole koskaan tuntunut vastenmielisemmältä kuin nyt viimeisten viikkojen aikana, kun jälleen uusi kisaviikko on onnistuneesti takana ja kasa pisteitä ropissut tilastoihimme jonon jatkoksi. Tunne polttelee sekä takaraivossa että vatsanpohjalla aina kun ajan valtatie 25:sta ja tien pientareilla istuvissa tauluissa luku Hangon jälkeen laskee kolminumeroisesta kahteen ja lopulta yhteen. Ja vaikka kuinka olisi kirkas, aurinkoinen ja lämmin päivä, horisontti ei voisi näyttää silmissäni yhtään harmaammalta.
Kuolemantuomiomme lähestyy hurjaa vauhtia ja olen niin kivuliaan tietoinen siitä joka hengähdykseltä. Joskus koitan olla katsomatta kelloni näytöltä loistavia lukuja. Ne vaihtuvat niin nopeasti minusta, toiveista ja tuimista katseistani välittämättä että tunnen jääväni avuttomana jälkeen.
Ihan kuin yrittäisin päästä vastarannalle, mutta etenemiseni on aivan marginaalista, sillä uin vastavirtaan ja raajani muistuttaa joka vedolla yhä enemmän golemin kivimuhkuroita kuin oikeaa verta ja lihasta. Ja takanani ui valtava piranhaparvi kita painajaismaisesti ammollaan ja rivi neulanterävät hampaat välkehtien. Ne kilpailevat keskenään pinnalla pärskien, kuka saisi ensimmäisenä upottaa hammasrivinsä voimattomasti ponnistaviin jalkoihini.
Ei, ne on niitä painajaisia mitä olen alkanut näkemään.
En tosin halua myöntää aivojeni luovan jotain noin lapsellista ja älytöntä käsitelläkseen stressipiikkejäni. Vaikka pahempiakin vaihtoehtoja olisi.
Ei. Kellotaulun numerot saa minut irvistämään, mutta pahimmassa tapauksessa niistä on tullut uusi triggeri paniikkikohtauksilleni. Viimeksi kun epähuomiossani vilkaisin ranteeseeni, kellotaulussa herjaava päivämäärä varasti huomioni ja vei todellisuudentajuni. Kohtauksen jälkeen kello olikin jo entinen, enkä vieläkään muista mitä sille olin lopulta edes tehnyt.
Vaihdoin älykellon nopeasti mekaaniseen, mutta nyt viisareiden tikitys kantautuu aika-ajoin korviini ja muistuttaa pahaenteisesti vääjäämättömästä tuomiosta. Joudun irrottamaan sen ranteestani aina ennen kisasuoritusta, sillä en vaan voi enää ottaa sitä riskiä, että näköni muuttuu putkimaiseksi ja tikitys on ainut ääni mikä kaikuu korvissani, kun laukkaamme rataesteiden välissä.
Kun suorituksemme täytyy olla täydellistä.
En näin lähellä loppuamme. Meillä on Logen kanssa vielä asioita tehtävänä.
Aikamme on uhkaavasti loppumassa, tiedän sen, mutta tarvitsemme jokaisen pisteen minkä saamme haalittua kasaan pelastamaan vaarallisen vajaata kisapistepottiamme, koska yllättäen, olen vasta nyt havahtunut siihen faktaan, etten aikaisempina vuosina ollut suonut ajatustakaan laatuarvosteluille. En edes tapaturmamme jälkeen, kun uran jatkaminen näytti täysin absurdilta.
Laatuarvostelut on minusta tuntunut aina olevan enemmän kisaeläkkeelle suuntaaville hevosille, siis kun kaikki muu saavutettava on jo saavutettu. Ei uransa nousukiidossa oleville yksilöille, joilla tulevaisuus oli vielä täysin avoin.
Niin, mutta Loge ei enää kuulukaan siihen kategoriaan. Jestas miten pitkään minulla on oikeasti mennyt asian käsittämiseen ja hyväksymiseen.
Ja nyt paska on kirjaimellisesti iskeytymässä tuulettimeen, sillä meitä vastaan on tulossa ihan oikea, pelottava deadline ja ominaisuuspisteemme on vajaampi kuin vesi reikäisessä sangossa.
Tämä uudenlainen päämäärä on takonut minuun kuitenkin aimo ryöpsähdyksen sekä elämää että päättäväisyyttä, ja olen joutunut hillitsemään haluani treenata Logen kanssa yhä lähemmäksi täydellisyyttä. Nopean aikataulun kilpailut ovat olleet selvä rasite oriille, joka on tottunut paremmin yhden viikonlopun arvokilpailuihin ulkomailla kuin yhden päivän tirplakilpailuihin GP-tasolla, ja Loge tuntuukin nyt väsyneemmältä ja ärtyneemmältä kuin koskaan aikaisemmin.
Siitä huolimatta tummanruunikko tekee aina parastaan, harjoituksissa että kilpailuissa, koska minä pyydän sitä siltä.
Miten pitkään uskallan enää pyytää?
‘Kuusi kuukautta, ei enempää kuin kahdeksan’ ja ‘joudut joka kerta ennen suoritusta miettimään, onko tämä nyt se viimeinen’ on alkanut kummittelemaan mielessäni yhä hanakammin, varsinkin kun ylitimme kuuden kuukauden rajan muutama viikko sitten.
Huomaan myös miettiväni pienimpiäkin asioita; kun rakennan kentälle harjoitusrataa ja aprikoin teinkö siitä teknisesti liian rasittavan, vaikka Loge nappaisi normaalisti niitä aamupalaksi, tai kun Loge epätyypilliseen tapaan kompuroi jaloistaan ja maailmani pysähtyy kuin seinään, koska ajattelen heti sen tarkoittavan jotain pahempaa. Kisoissakin, kun erityisen pahaa enteilevä tunne valtaa minut ennen suoritustamme ja harkitsen vakavasti keskeyttäväni, vaikka tiedän sen olevan vain tilanteemme tuomaa stressiä ja yliajattelua. Sitten hoksaankin mitä olen tekemässä ja sysään vihaisena solvaavat ajatukset syrjään.
Epäröinnille ei ole koskaan ollut paikkaa kilparatsastajan maailmassa. Eikä ole nytkään.
Mutta Kultasaaresta on tosiaan tullut paikka, jonka vältteleminen on kaikesta huolimatta ensisijaisesti mielenpäällä. Siitä on tullut varsin helppoa, sillä porrastettujen kilpailuiden pisteiden kerääminen on ollut varsinainen työmaa ja oikeastaan taannut, että olemme tienpäällä kuukauden jokaisena viikkona. Se on samalla sekä onni että kirous.
Joulukuinen välikohtaus Sofian kanssa puolestaan varmisti lopunkin yhteydenottojen kuihtumisen minun ja tallilaisten välillä, vaikka Lennu ja Rosabella koittavatkin aika-ajoin kokeilla kepillä jäätä.
Kotikenttä on siis jätetty treenejäni varten lähes poikkeuksetta joka kerta tyhjäksi. Kukaan ei halua tai uskalla pistää nimeään slottiin, jos minun nimeni löytyy sieltä valmiiksi.
Ja jos joku sattuikin tekemään sellaisen erheen, noh, eivät ole tehneet enää sen jälkeen.
Ne yksittäiset päivät mitkä ammottaa tyhjyyttä kalenterissa, olen yrittänyt viettää poissa katseilta. Kultasaaren maastoreitit antaa siihen hyvän mahdollisuuden, ja vaikka nopeasti sulava ranta alkaa vetämään taas talliporukan suurimmat kevätintoilijat paikalle, rantaviiva on onneksi sen verta pitkä, että ennätämme siirtyä Logen kanssa takavasemmalle ennen vääjäämätöntä yhteentörmäystä.
Välillä tuntuu, että elän kokonaan eri maailmassa.
Tänään ei ole mitenkään poikkeus, Kultasaaren kohoavat tallirakennukset ja lumettomat maisemat saa minut edelleen tuntemaan jotain vastenmielisyyteen rinnastettavaa ja vilkkaasti elävä tallialue saa miettimään kahdesti, ettenkö löisi vaan jarruja pohjaan ja kääntäisi ratin ympäri. Vastuullisuus ja aikuisuus kuiskuttelee kuitenkin petollisesti korvaani muistutellen, että vaikka silloin nuorempana olinkin antautunut tahdon valtaan vältellessäni juurikin tämänkaltaisia tilanteita, tiedostan nyt kokemuksista viisaampana, etten pystyisi välttelemään väistämätöntä loputtomiin.
Niinpä ajan kiiltävänpunaisen auton vakituiseen parkkiini ja suuntaan tallille visusti ympärilleni vilkuilematta. Kylmäävä aurani on varmasti jo tunnistettavissa, sillä olemassaoloni ei aiheuta erikoisempia reaktioita. Hyvä niin.
Nappaan karsinan ovelta kasaan pyöritetyn riimun mukaani. Pistän silmiä räpäytellen merkille kuinka Logen vastapäänaapuriin, jo muutaman hetken tyhjyyttä kärsineeseen karsinaan on muuttanut uusi asukas. Karsina on edelleen tyhjä, mutta oveen on ilmestynyt nimikyltti koukeroisin kirjaimin. “Harri” siinä lukee. Kuka nimeää hevosensa ihmisen mukaan, en tohdi olla ajattelematta.
Kisareissujeni aikana Kultasaareen on varmasti ilmestynyt muitakin uusia naamoja. Toivon tupaantuliaisten aikana porukoiden varoitelleen yrittämästä kontaktia, vaikka onnistuisin heitä varmasti välttelemään tarpeen tullen joka tapauksessa.
Ehken tule heihin edes törmäämään ennen kun aikani täällä loppuu kokonaan.
Jätän ajatuksen taka-alalle ja hölkkään ripeästi tallin takana oleville laitumille. Katseeni etsii automaattisesti suuren tummanruunikon neljännestä tarhasta ja mieleni hiljeneekin tyytyväiseen hyräilyyn orin nähdessä. Loge ja Manu seisovat ulkolaidalla vierekkäin toisiaan kaverillisesti rapsuttamassa. Täplikäs puoliverinen on pölyinen, eikä Logekaan näytä olevan paremmassa kunnossa. Molemmilla tuntuu olevan itseensä tyytyväinen ilme naamallaan, mikä saa rintakehäni paisumaan kiintymyksestä, sillä Loge on ansainnut leponsa ja vapautensa ja kaiken hyvän sille päin tulossa olevan.
Annan orin jatkaa sapattivapaataan ilmoittamatta olemassaolostani, ja sen sijaan jatkankin hölkkäysaskelia viereiseen tarhaan. Unohdettu kärpäspilkukas ori on nimittäin siellä.
Raptorin terävät raviaskeleet tärisyttää maata sen ravatessa energisesti aidan vierustaa. Hevosen korvat on suorat ja häntä terhakkaasti pystyssä. Syy ei ole kuitenkaan minussa, että ori olisi minut äkännyt ja nähnyt narun kädessäni, vaan muutama askel orin takana juoksee toinen, lähes yhtä kookas kimoutuva hevonen yhtä terhakkaasti ravaten, kuin toisistaan mittaa ottaen.
Orin täytyy olla Harri.
Annan ammattiuteliaan katseeni valua sen joutsenkaulaisesta päästä lihaksikkaisiin, tummempiin jalkoihin ja kimoutuvaan kiiltävänruunikkoon karvaansa, ja tiedän heti orin olevan aktiivinen ja tavoitteellinen kilpahevonen. Nuori, saksalainen puoliverinen kenties. Kuusi kuukautta sitten olisin varmasti ollut normaalia uteliaampi hevosen omistajaa kohtaan, mutta nyt sekin tuntuu aivan toissijaiselta ajatukselta.
Livahdan aidanraoista sisään suoraan keskelle orien tallomaa polku-uraa. Yksi terävä vislaus sormillani saa hevosten huomion kääntymään minuun ja Raptor hidastaakin oitis raukeampaan kävelytahtiin. Sen pää on edelleen energisesti pystyssä ja silmät näyttää erityisen kirkkailta, kun ne pyörii orin päässä kiintopistettä etsien.
Harri jatkaa ohitseni puhisevaa ravia, mutta pysähtyy nopeasti ihmettelemään kun kärpäskimo kaverinsa ei seuraa sitä enää perässä. Olen napannut orin lyhyestä harjasta kiinni estääkseni sen ja sujautan riimun taidokkaasti orin korkealle nostettuun päähän.
Tunnen pientä syyllisyyttä kimon vierellä seisoessa. Raptor on jäänyt valehtelematta aivan taka-alalle minun ja Logen tähdätessä tavoitteisiimme, että tuskin olen koskenutkaan siihen sitten syksyn. Sopivan ratsastajan löytäminen haluamaani diiliin on ollut vaikeampaa kuin kuvittelin jo ennen kuin ongelmat Logen kanssa nousivat esiin.
Oikeastaan heti siitä lähtien kun Billy Center purki sponsorisopimuksensa Raptoriin eikä minulle jäänyt käteen kuin kasa uusia ongelmia.
Palkkaamani ratsuttajat puolestaan eivät ole pystyneet pitämään pakkaansa kasassa niinkään pitkään, että olisin ennättänyt opetella heidän nimiään.
Toivottavasti tänään tulisi muutos siihen asiaan.
Taputan oriita tuttavallisesti kaulalle, mutta Raptor tuskin huomioi sitä mitenkään. Se vilkuilee ympärilleen ja katsoo edelleen haastavasti Harrin suuntaan, mutta seuraa kuitenkin lauhkeammin perässäni kun avaan laitumen salvan ja nykäisen meidät liikkeelle. Ori ei ole vieläkään avautunut minulle, ei tämän kahden vuodenkaan jälkeen, jonka aikana olen sen omistanut.
Mutta en ole minäkään avautunut sille ja ehkä se onkin se syy. En ole edes yrittänyt - enkä sen puolin ole halunnutkaan, en syvällä sisimmässäni.
Koska miksi haluaisin? Kun kuulen nyt tuon niin rakkaan hörähdyksen naapurilaitumelta, jonka tunnistan yhtä lailla kuten Loge tunnisti vihellykseni, vaikken sitä kutsunutkaan. Ori tuli oitis tarhan laidalle tervehtimään, ja vaikka palasimmekin vasta muutama päivä sitten uuvuttavalta kisareissulta, sen oranssinkultaiset silmät hehkuvat valmiudesta jatkaa.
“Ei tänään poika,” sanon pehmeästi.
Kaivan taskustani sokeripaloja, jotka katoaa kämmeneltäni yli-innokkaisiin samettisiin huuliin.
Miksi avautuisin Raptorille, kun minulla on jo kumppani. Yhdenvertainen. Toinen puoliskoni. Mikään ei tulisi vetämään vertoja tälle eikä olisi edes reilua yrittää tarjota mitään siihen suuntaistakaan. Loge on minun ja minä olen Logen. Niin yksinkertaista.
Ja kun Logen ura tulee vääjäämättä loppumaan, niin…
En salli ajatuksen muotoutua loppuun saakka. Minun ei tarvitsisi ajatella sitä vielä.
Niinpä en ajattele oikeastaan mitään kun jätän Logen katsomaan hiljaisesti peräämme meidän suunnatessamme talliin, enkä ajattele mitään kun haen Raptorin tarvikkeet ja varusteet ja alan rutiininomaisesti laittamaan hevosta kuntoon. Raptor pysyy kohtuullisen kiltisti paikoillaan sidottuna, vaikka polkeekin varoittavasti takajaloillaan, kun olen heittämässä satulaa sen selkään. Koko toimenpiteen ajan se vain on. Läsnä, mutta samalla etäinen, kuten ehkä minäkin.
En oikein ajattele mitään silloinkaan, kun ylitämme tallipihan ja astumme vastapuolella olevalle kentälle. Maneesi on ehditty jo varaamaan, joten minun täytyy toivoa ettei tallilta suuntaisi liikaa uteliaita silmäpareja ihmettelemään, ketkä kentällä oikean räyhää.
Tällä hetkellä tilanne näyttää onneksi hyvältä. Ei ketään missään näkyvissä.
Vilkaisen naarmuuntunutta rannekelloani ennen kuin hyppään jo silmin tulistuneen kimon selkään. Minulla olisi noin kolmannestunti aikaa ottaa siltä vähän energiaa pihalle ennen sovittua tapaamista, ja jos tahtoisin kyseisen tapaamisen onnistuvan vähääkään edeltäjiään paremmin, tietäisin käyttää jokaisen annetun minuutin järkevästi.
Niinpä annan oriille liikkumismerkin ja voi pojat jos se ei lähde pukkilaukkaamaan kuin raketin suusta.
Normipäivä, mutta tehostettuna, alkaa vaikuttamaan.
Minulta kuluu miltei viisi minuuttia siihen, että pääsen kunnolla istumaan orin selkään. Se häslää kuin kaksivuotias kesälaitumella konsanaan, enkä saa sitä kuuntelemaan pidätteitäni puolta minuuttia kauempaa. Orin keskittymiskyky on täysin nollassa. Jotain, mihin olen joutunut tottumaan jo siitä päivästä saakka, kun tein sen virheen ostaa ori itselleni.
Edes Billy Center ja Sunny Horsen tasokkaat valmentajat eivät olleet saaneet oriita yhteistyökykyisemmäksi. Siltä puuttuu sen toinen puolikas.
Annan orin purkaa energiaa suuressa laukkaympyrässä. Sen keinuva laukka tuntuu niin erilaiselta Logen laukkaan verrattuna, muttei missään nimessä huonolta. Vain eri tavalla miellyttävältä. Mutta tosiaan vasta sitten, kun ori viimein käsittää, että on olemassa pienempiäkin vaihteita eikä sen tarvitse olla tekemässä juoksun maailmanennätyksiä.
Raptor on suurikokoinen, korkeampi kuin Loge. Silti sillä on ketterät ja terävät askeleet, ja halutessaan se voi stopata kuin seinään sekunnin varoituksella. Nuoremmille katsojille se näyttää varmasti kuin pisan kaltevalta tornilta orin heittäessä vielä etukavionsakin ilmaan.
Yhtä jyrkkä ja järkkymätön - ja kallellaankin vielä.
Pikkuhiljaa sekä käsi-, jalka- että painoapuni tuntuu menevän perille. Ei kokoaikaisesti, mutta välillä, näen orin korvien heilahtavat puoleeni kuunnellen. Sitten se taas unohtaa minut ja ryöstää uuteen ravilaukka-sekoiluunsa. Raptorin kyljen kohoilee ja se puuskuttaa sieraimet suurina. Ohjaan sen uudelle pienelle voltille kentän päätyyn kun vauhti alkaa mennä taas kierroksille, ja pakotan sen hillitsemään itsensä, jotta pysymme edelleen pystyssä ja tunnen pystyväni taas hallitsemaan sitä.
Sitä kestää tasan sen verran mitä menee pääty-ympyrältä pitkälle suoralle siirtyessä, eikä sekuntiakaan kauempaa.
Mutta aktiivisen volttityöstämisen päätteeksi orin tempo alkaa selvästi laantumaan, jäykistynyt niska asteen rentoutuu ja pingottuneet jalat venyy lopulta lisättyyn laukkaan kun sitä pyydän. Annan Raptorin laukata itsekseen vielä hetkisen, ennen kuin hidastan sen ravin kautta käyntiin ja tarjoan sille pitkiä ohjia. Ori ottaa vapautuksen yllättävän rennosti, se ei lähde pitkien ohjien myötä uuteen ryöstöön eikä sen koommin nouse pystyynkään. Alkulaukka on selvästi tehnyt tehtävänsä.
Hyppään kohta alas hakemaan kentän laidalle kasattuja raidallisia puomeja, eikä minulta mene kuin hetki asetella kolme sellaista maahan kentän pitkälle sivulle ja rakentaa yhden ainoan pystyesteen kulmassa keskelle. Korkeutta laitan kunnioittavaan 140 cm tasoon, mikä sekin näyttää orin selästä varsin matalalta.
Taustalla Raptor pärskähtää odotuksesta. En voi olla miettimättä montakohan mustelmaa kokoelmani tulee päivän päätteeksi vielä kasvamaan.
Palaan kimon selkään ja heti kun nostan ohjat kiinnikkeestä, alkaa oriin tavanomainen hermostuttava steppailu. Kääntyessä se pyrkii nousemaan pystyyn ja vain raudanluja otteeni sen ohjissa estää orin temppuilun.
Tällä kertaa en anna sen nostaa suoraa päätä laukkaa. Jokaisella kerralla pakotan sen uudelle voltille ravissa, kunnes päätökseni sisäistyy myös orin kiinteään kalloon. Raptor nostaa kuitenkin itsepintaisesti laukkaansa kun lähestymme maassa olevia puomeja, kuin ori ei pystyisi itsekkään innokkuudelleen mitään. Ja ehkei se pystykään, en osaa aivan varmaksi sanoa milloin viimeksi se on päässyt esteitä hyppimään.
Joka kerta ohjaan sen kuitenkin aina uudelle voltille, niin pienelle ja hitaalle että sen on pakko tiputtaa mahtava laukkansa pois tahdin säilyttääkseen. Sisäistuinluutani jomottaa toistuvasta rasituksesta. Pääsen nostamaan hallitun laukan vasta viidennen kierroksen jälkeen. Silloin suuntaan ensimmäistä kertaa puomeille.
Orin korvat kääntyy kiinnostuksesta eteenpäin ja pidätteeni onnistuu pitämään sen tahdin tarpeeksi kasassa, jotta sen suuret laukka-askeleet mahtuu puomien väliin. Puomien jälkeen sen askel ja vauhti taas lisääntyy, kunnes tulemme puomeille uudelleen, ja niiden välimitta pakottaa orin taas lyhentämään askeliaan. Laukkaamme puomisivun, lyhyen päädyn ja pitkän sivun kunnes käännän meidät viimein pystyesteen suuntaan.
Yllättäen ori nykäisee ohjat otteestani, ottaa jättiläisen askeleen ja ponnistaa esteen ylitse aivan liian kaukaa. Toteutus ei ole oppikirjaa nähnytkään ja vain pyhä henki tuntuu pitävän minut yhä kärpäspilkukkaan kimon selässään.
Jysähdämme yhdessä kasassa esteen toiselle puolen, josta ori jatkaa vapaata laukkaansa korskahtaen. Onnistun kuitenkin nappaamaan ohjista kiinni ja lyömään jarrut pohjaan, ennen kuin ori ehtii saada uuden katastrofin aikaiseksi.
Orin käytös tuntuu jo niin tutulta ettei se saa minua enää edes ärsyyntymään.
Kasaan itseni uudelleen ja otan orin takaisin alleni. Tällä kertaa kierrämme kentän ravissa ennen kääntymistä keskilinjalle enkä anna sen nostaa laukkaansa ennen viimeistä hetkeä. Jippo tuntuu aluksi tepsivänkin. Raptor hyppää esteen suurella ilmavaralla ja jalat oikeaoppisesti nippuun alleen vetäen. Kun sen etujalat suoristuu ja kaviot osuu kentän hiekkapohjaan, emme kuitenkaan jatka enää liikkeessä mukana, vaan ori vetää alastulon saattelemana päänsä kenttää kohti ja ponkaisee takajalkansa ilmaan.
Tämän se tekee useaan otteeseen, enkä pysty tekemään muuta kuin tarrautumaan tiukasti sen selkään kiinni kunnes ori tuntee potkuhyppelyn helpottaneen tarpeeksi oloaan.
Esityksen päätteeksi huohotamme molemmat aivan liian kovaäänisesti. Minun ei tee ollenkaan mieli jatkaa ja huomaankin ettei minun tarvitse. Kentän laidalle on ilmestynyt odottamani pyöristynyt silmäpari. Hetken odotan miehen vain kääntyvän kannoillaan sanaakaan sanomatta, niin minä ainakin tekisin jos olisin äskeisen skenaarion uusin silmin nähnyt, mutta hänen kunniakseen täytyy sanoa ettei hän liikahda paikoiltaan silloinkaan, kun ohjaan uhkaavan oloisen ja syvään puuskuttavan Raptorin hänen eteensä.
“Hagen?” Varmistan tulijalta katkonaisesti hengittäen.
Mies ei heti vastaa kysymykseen. Hänen pyöreähköt ja pehmeät kasvonpiirteensä kertoo tummatukkaisen miehen olevan minua nuorempi, ja hänen suuret vihreät silmänsä näyttävät hätkähdyttävän naiiveilta. Sormet on tarrautuneet tiukasti kiinni aidanvierukseen niin, että pystyn miltei näkemään niiden pingottuneet rystyset ruskeiden ratsastushanskojen alta.
Ensimmäinen ajatukseni on, että Raptorhan tulee popsimaan tuon aamiaiseksi.
Seuraavana muistutan itselleni, että mikäli hän ei hakemuksessaan suuremmin liioitellut itsestään (ja hänen vakuutukset on edelleen voimassa), miehen pitäisi teoriassa olla samaa liigaa kärpäskimon orin kanssa.
Raptorin värähtävien lihasten ja massiivisen rakenteen edessä miehen vähäpätöisemmät ominaisuudet tuntuu vain nousevan kirkkaammin esille.
“Still eager to try out?”
Mies räpäyttää silmiään hitaasti ja hänen katseensa irtoaa viimein Raptorin suuresta ruskeanvalkoisesta päästä ja kohtaa omani ensimmäistä kertaa. “Yeah,” hän vastaa ääni värähtäen.
Kulmani kohoaa tuuman, mutta päätän olla kommentoimatta. Parempi olla lannistamatta kandidaatteja liikaa, varsinkin kun Raptor tekee sitä itse jo ihan tarpeeksi. Heilautan oikean jalkani orin selän yli ja laskeudun joustavasti pehmeälle hiekkakentälle. Tarjoan uudelle tulokkaalle mustia ohjia, jonka toisessa päässä välkkyvät silmät näyttävät valmiilta ottamaan uuden haasteen vastaan.
“Alright then.”
Räpsäytän silmiäni hämillään, sillä huomaan pysähtyneeni keskelle vierasta tallikäytävää ilman erillistä käskyä, enkä hoksaa heti mikä onnistui huomioni herättämään. Kentältä kuuluvia kaukaisia opetusääniä ja kavioiden kopsahteluita, sekä vaimeaa merenpauhua ja innokkaina kiljuvia lintuja lukuunottamatta tallikäytävä on hiljainen eikä siellä näy elonmerkkejä. Karsinatkin ovat tyhjillään.
Sunny Horsen tilat ovat siistit ja uudennihkeät, laitan merkille. Lattialla ei ole korsia saati lantaa, yksittäiset riimunnarut ja hevosten varusteet on aseteltu huolellisesti paikkoihinsa, missä ne on mahdollisimman vähän edessä, ja jopa lapiot ja talikot on seinällä pidikkeissään siistissä rivissä. Tuskin pystyn haistamaan edes tallin ominaishajua, lantaa ja hevosia. Toisaalta tallirakennus on niin iso ja avoin, että ilmanvaihto tuskin tuottaa ongelmaa. Floridassa varsinkaan.
Kaikki tuntuu niin virheettömältä, kuin skenaario olisi lavastettu. Mutta mitä varten?
Tallista välittyy myös aivan omanlainen auktoriteettinsa jota on vaikea sivuuttaa. Se tuntuu miltei arvostelevalta. Kuin minun tulisi olla tietyn arvoinen tai etuoikeutettu saadakseni kunnian olla täällä. Toisaalta niinhän se varmasti onkin, sillä talikosta seinämateriaaleihin ja korkealta katosta levittäytyviin valokeiloihin, kaikki huutaa tiluksiin ammennettua rahaa ja vaikutusvaltaa. Talliin olisi asiaa kuin prosentilla alan harrastajista. Eipäilen vahvasti kuulunko silloin minäkään rajaukseen.
Tiedostin nimittäin ihmisten heittämät vinot katseen jo sillä sekunnilla, kun peruutin Logen ulos traileristaan. Ori kun ei ole sporttinen, lyhytselkäinen puoliverinen niin kuin porukka selvästi täällä suosii. Pistin kyllä merkille. Enkä epäile ollenkaan etteikö meidät olisi häädetty matkoihimme kuin kapista koiraa, jos meillä ei olisi takinkauluksessa niinkin montaa arvokisasaavutusta kun meillä on.
Katseet ja tuijotukset joista en normaalisti välittäisi, saa minut nyt itsetietoiseksi kaikesta; tummista silmänalusistani, vuoden vanhasta vaatetuksestani, Logen vähemmän kiiltävästä talvikarvasta. Tunnen voimakasta halua tarkistaa, ettei kuluneet jodhpurini tuoneet mukanaan paskaa likaamaan heidän puhtaankiiltävää tallikäytävää, ja sekös minua ärsyttääkin.
En tahallanikaan suostu katsomaan varpaisiini.
Sen sijaan annan katseeni kiertää talliaulassa, sinne asetelluissa toinen toistaan moderneissa vimpaimissa, joista en osaisi tunnistaa puoliakaan, sekä suurissa tyhjissä karsinoissa, jotka nekin on selvästi erityisiä toimenpiteitä varten muista erilleen tänne aseteltu. Joudun vilkaisemaan niiden suuntaan uudelleen, sillä yksi niistä ei olekaan tyhjä, vaan minua tuijottaa hiljaa ja naulitsevasti siniset silmät ja mustanruskea pää. Valkoinen kuonopilkku on juuri ja juuri näkyvissä karsinan reunan yli. Hevonenko oli ajatukseni havahduttanut?
Tilanne hämmentää. Tuntemattomissa paikoissa en muita hevosia normaalisti huomioi. Ne kun on muiden hevosia, useimmiten kisahevosia, ja näin ollen kuuluvat sanomattoman säännön ‘älä koske äläkä lähesty’ piiriin. Jalkani tuntuu sen kuitenkin unohtaneen, sillä ne vievät minut suoraan vieraan karsinan ovelle uteliaisuuksissani.
Mustanpuhuva hevonen seisoo siellä vaisun oloisena. Sen silmät painuvat takaisin puoliumpeen ja korvat liikahtavat laiskasti vastakkaisiin suuntiin kun se hoksaa, etten tuo mukanani ruokaa. Aluksi epäilen sen olevan sairas, onhan se eristetty omaan karsinaankin, mutta tamman jalkojen juureen käpertynyt musta mytty kertookin sen väsyneelle käytökselle oikean syyn. Kurkistan syvemmälle karsinaan.
Varsa on pieni ja sen hempeästi kihartuva karva näyttää vasta kuivuneelta, ehkä muutaman tunnin vanhalta. Sen valkosukkaiset jalat on asettuneet yhtä lukuunottamatta hoikan kehon alle piiloon. Varsa näyttäisi muuten kuin miltä tahansa varsalta, jos sen väritys ei olisi niin eriskummallinen. Naama on pääosin kermanvalkoinen, mustaa silmänympärystä, poskipilkkuja ja juovaa sen ohimolla lukuunottamatta. Joudun katsomaan tarkemmin, mutta olen varma sen mustan karvapeitteen seasta näkyvän tummia, kirahvikuvioisia läikkiä, joita muistan nähneeni eksklusiivisesti vain -
“Deluxe varsoi aamuyöllä,” Billy Centerin ääni kuuluu takaani varoittamatta ja tunnen niskakarvojeni nousevan pystyyn yllätyksestä. Nuori kilparatsastaja on ilmestynyt tallikäytävälle ilman merkkiä saapumisestaan. Tunnistan miehen silmissä arvioivan katseen, enkä pysty karistamaan tunnetta, kuin olisin hyönteinen suurennuslasin alla. En torakka, mutten harvinainen perhonenkaan. Toivon nyt, että olisin sittenkin tarkistanut kenkäni.
Vilkaisen jännittyneenä häneen ja sitten hevoseen. Herasilmät, mustanruskea karvapeite. Sunny Horse. En tiedä miksen heti yhdistänyt pisteitä. Kaksikkoa näen miltei joka toisessa kansainvälisessä kilpailussa. Vilkaisen takaisin Billyn suuntaan. Mies ei hymyile suulla eikä silmillään, vaan näyttää tavanomaisen vakavan arvokkaalta itseltään. Tähän asti olen käsittänytkin sen olevan miehen normi, mutta jokin hänen asteen kohotetussa leuassaan ja rypyttömässä otsassaan viestii hänen olevan ehkä jopa hyvällä tuulella?
Ehkä tämä onkin miehen normaali olemus ja minä olen vain tottunut näkemään hänen happaman irvistyksensä stressaavissa tilanteissa; lämmittelyradoilla, kilpa-areenoilla, Raptorin selässä…. Kärpäspilkukkaan orin ylläpitosopimuksen irtisanominenkin oli viestinyt pelkkää jäätä, tosin, ehkä aiheestakin. Sitten oli tietenkin palkintojenjakotilaisuudet ja haastattelut, joita varten hänen voitokas ja hampaat paljastava hymynsä tuntuu olevan yksinomaa varattu.
Nyt hän ei tarjoa kumpaakaan niistä. Mutta koska en lue miehen ilmeessä tai äänensävyssä vihamielisyyttä, eikä hän kuulostanut syyttävän minua tunkeilustakaan, nojaan ristityt kämmenvarteni takaisin varsakarsinan reunaa vasten rennommalla mielin.
Billy astelee viereeni - kunnioittavan etäisyyden päähän mutta viereeni - höyryävä kahvikuppi kädessään. Hän näyttää tavanomaisen huolitellulta itseltään; vaatteet on kuin suoraan kaupan hyllyltä ja joku ratsastajan muotilehtiä seuraava tunnistaisi varmasti miehen käyttämät merkit kausivalikoimien uutuuksista. Hiukset on asettautuneet ennalta määrättyihin paikkoihin kuin elokuvan pääkohtausta varten, jossa protagonisti näyttää yhtä virheettömältä henkeäsalpaavien toimintakohtauksien jälkeen kuin ennen niihin joutuessaan. Smaragdinvihreä korvakoru ja kullattu kello välähtävät huomionhakuisesti tallikäytävän hämärässäkin kohdassa.
Miehen iho on virheetön ja silmät terävät kuin haukalla. Kahvikuppi voisi olla ainoa viittaus poikkeavan aikaisesta herätyksestä. Tarjoan hänelle pienen nyökkäyksen tervehdykseksi. “Komean näköinen kaveri. Onneksi olkoon,” sanon vilpittömästi. “En tiennyt Deluxen olevan tiineenä.”
Kommenttini vaikutus on miltei silmin nähtävissä.
En tiedä yrittääkö Billy minimoida sitä neutraalilla olemuksellaan, tietoisesti tai tiedostamatta, mutta mielihyvää hän ei reaktiostaan aivan osaa peittää. Hänen leukansa kohoaa miltei huomaamattomasti ja huulenpäänsä kaartuu asteen ylös, ja ruskeisiin silmiin syttyy tyytyväinen kiilto. Pöyhistikö mies rintaansakin? Se ja hänen päälaelle nostetut hiuksensa ja törrökiehkura tuo ehkä sittenkin enemmän mieleeni sulkiaan esittelevän kakadun kuin tarkkasilmäisen haukan.
“Aika oli sopiva. Power Jump -sijoitus ja Kultasaari Cup rankingvoitto nostaa tamman arvoa.” Billy vastaa tyytyväisenä. Hän katsoo Deluxea ylpeänä. Jostain syystä en saa sellaista fiilistä että hän olisi niinkään Deluxesta ylpeä yksilönä, enkä tiedä mitä siitä ajatella.
Mies tuntuu äkkäävän sanoissaan jotain sanomatonta, sillä hän vilkaisee nopeasti silmäkulmastaan suuntaani ja lisää perään merkitsevästi: “Tässä on myös sopivasti liikkumavaraa ennen kuin ruvetaan täyspäiväisesti valmentautumaan tulevaan kesään.”
Ah, niin tietenkin, ajattelen. Hänen mielestä olisi tietenkini sääli, jos minun kaltainen vastus käsittäisi virheellisesti Deluxen varsomisen merkitsevän ratsukon kisalomailua tulevalla kaudella, enkä tarvitsisi jatkuvasti hermoilla milloin he ohittaisi meidät sijoituksissa.
No, sitä Billyn ei tarvitse enää pitkään stressailla.
Haluan naurahtaa happaman pilkallisesti, mutta Billy luulisi sen olevan osoitettu hänelle joten puren hampaani yhteen. Koska tietenkin, vaikka olen toisella puolen maailmaa ja kaukana asiaankuuluvista tahoista, niinkin random tyyppi kuin Billy ja aivan muissa asioissa onnistuu tietämättä sohaisemaan minulle herkkää aihetta jo minuutti törmäämisestämme.
“Varsa näyttää tutulta,” ohjaan aiheen nopeasti muualle. “Onko Acina- Acinox- …” kamppailen nimen kanssa. Kurtistan kulmiani. Acinanex?
“Acinonyx,” mies korjaa kuivasti ja varmistaa samalla epäilykseni.
“Acinonyx,” toistan perässä. “Veikeän näköinen kuviointikin. Käänteiset markanpilkut on aika harvinaisia. Eikö muutama vuosi sitten pyörinyt joku rautias kansainvälisillä kentillä…?”
“Zirafe, PJ’18 ennakkosuosikki.” Billy vastaa. Hänen sävynsä kuulostaa yhtaikaa nenäkkäältä, kuivalta ja ylpeältä, kuin ei osaisi päättää ollako pahastunut etten tiedä kyseisen hevosen syntymäpäivää tai markanpilkkujen lukumäärää automaattisesti vaiko tyytyväinen Zirafen tulleen ylipäätänsä mainituksi asian yhteydessä. “Cinon emä, tietenkin. Sillä oli potentiaalia jo ennen kuin se meille Kanadaan tuli. Amelie Chaputin ratsunakin toimi muutaman vuoden,” mies heittää minuun katseen, kuin varmistaakseen, että tiedän tällä kertaa kenestä puhutaan.
“Ja Cinon isähän on Exitus Spiritus.”
Billy hiljenee hörppäämään kupistaan. Antaa niin ikään informaatiopläjäykselle aikaa vaikuttaa. Hän esittää huoletonta ja hieman välinpitämätöntä, kuin tuollaisia kerran elämässä -tarjouksia tulisi hänelle vastaan roskapostiin saakka, mutta uteliaat, huomaamattomat vilkaisut reaktioni perässä kertoo jotain muuta.
Vihellän joka tapauksessa kunnioittavasti. Sirius on estemaailman kuuluisuus, legenda jopa. Sen tunnistaa nimeltään kaikki vähänkin hevosurheilua seuranneet, ja astutusmahdollisuus orin kunnioitettavasta suvusta on valehtelematta vähintäänkin joka toisen esteharrastajan märkä uni. Vaikka kyseinen ori olikin kilpailuaikoinaan painottunut enemmän kenttäratsastuksen puolelle.
Katson tuota mustankirjavaa varsaa nyt uusin silmin, eikä samankaltaisuutta voi olla enää huomaamatta. Sen poskella on väripilkkuja ja silmänympärykset mustat kuin yliampuva kajaali. Sen posken takaa lähtee myös kolme valkoista juovaa kaulalle hyvin samaan tapaan kuin muistan varsan isoisällä menneen. Korkeita sukkiaan se ei ole tainnut sieltä suunnasta kuitenkaan periä.
Varsa näyttää kokonaisuudessaan enemmän tietenkin Acinonyxiltä kuin Siriukselta. Kahdesta erinomaisesta vaihtoehdosta se saattoi olla tässä tapauksessa kuitenkin jopa parempi, sillä ihmiset myisivät toisen munuaisensa ja kiittäisivät vielä perään saadakseen mahdollisuuden tuollaiseen väriherkkuun. Puhumattakaan potentiaalista, mikä varsaan on todennäköisesti pakattuna.
Deluxe, Cino, Sirius… Deluxen sukua en suoriltaan muista muttei ole epäilystäkään etteikö sielläkin ole yhtä korkeatasoisia nimiä.
Billy tuntuu arvaavan minne suuntaan ajatukseni on kulkeutunut. Hän hörppää kahviaan arvokkaan oloisena uudelleen ja nojaa nyt karsinan reunalle hyvin samaan tapaan. “Power Jump-mestari, PJ sijoituksia, korkeaa estesukua ja laatuarvostelupalkittuja kolmeen polveen saakka,” hän latelee merkityksellisesti vaikkei vihjailuja ole tarpeen ääneen tuoda ollenkaan, että hoksaisin minkälainen tulevaisuus varsalla olisi luvassa.
“Odotukset on kovat pienelle varsalle,” vastaan pohdiskelevasti.
Heti kun sanat lähtevät suustani Billyn pää pyörähtää salamana puoleeni. Hänen vihreät silmänsä välähtää vaarallisesti ja vetäytynyt ylähuuli paljastaa altaan puhtaan rivin valkoisia hampaita. Hetken luulen miehen ärähtävän minulle koiran lailla, mutta hän onnistuu hillitsemään itsensä viime hetkellä. Kuulen rattaiden naksuttavan hänen päässään kommenttini merkitystä miettiessä. Lopulta Billy päätyy mulkoilemaan suuntaani epäilevästi.
“Deluxe on 159 cm ja siirrymme kohta GP-luokkiin.”
“Potentiaalia löytyy varmasti,” rauhoittelen. “Muutama tunti maanpäällä ja tulevaisuus jo kiveen hakattu. Tietääköhän varsa itsekään.” Hyväntuulinen kommenttini saa Billyn asteen rentoutumaan, kun hän ei äkkää äänessäni pahantahtoisuutta. Hän hyväksyy sovinnon elkeeni vaikkei kommentti huvitakaan. No, eipä mies ole koskaan vaikuttanut kovin sentimentaaliselta tyypiltä.
“Aiotko pitää sen?”
“En.”
Vastaus tulee niin nopeasti ja töksähtäen, että Billykin räpäyttää silmiään kuin se olisi tullut hänelle itselleen yllätyksenä. Tai ehkä hän ajatteleekin vasta ensimmäisiä kertoja, että varsan pitäminen on ylipäätänsä edes vaihtoehto.
“Ai,” sanon hieman hämilläni. “Oletin, että Titanin poismenon johdosta sinulla olisi uuden hevosen mentävä kolo… Pahoittelut, muuten. Harmillinen tapaus.”
Billy murahtaa. Hän kääntyy sulkeutunein elein kulmat mutrulla poispäin. Leukaan tulee kireä kulma. Herkkä aihe siis.
Titanin kuoleman ja sen yhden tytön murhan tiimoilta on ollut paljon kirjoituksia mediassa, joskin oma tilanteeni on saanut minut välttelemään mediaa ehkä turhankin hanakasti, enkä ole siitä syystä ihan perillä mitä tapahtumat loppupeleissä sisälsi. Eikä Billyllä tietenkään ole halua lähteä aihetta uudelleen enää pyörittelemäänkään, joten en kärky parempaa vastausta.
"Elämä jatkuu," mies murahtaakin vähäsanaisesti. “Deluxe pitää käteni tarpeeksi kiireisenä ja olen jo kirjoittamassa sponsorisopimuksia muiden tasokkaiden hevosten kanssa. Varsa ei olisi kilpailukunnossa useaan vuoteen muutenkaan, joten en tee sillä mitään.”
Billy kääntää aiheen nopeasti takaisin varsaan, mutta kuinka kylmältä hänen äänensä kuulostaakaan. Titanin mainintako sai sen aikaan vai eikö hän ajattele Deluxen esikoisella olevan muuta arvoa? Kuin kasa tuohisia mitä mies tulee varsan myynnistä epäilemättä saamaan, tietenkin.
“Ja voin sijoittaa myyntisaatavat uuteen lupaavaan ja aktiivisesti kisaavaan hevoseen,” hän vahvistaa ajatukseni heti perään.
Deluxen tuttavallinen hörähdys varastaa huomiomme ja hiljennymme molemmat seuraamaan kuinka mustankirjava varsa heräilee päiväuniltaan. Pieni otus suoristaa koukistetut jalkansa ja nousee huojuen niiden varaan. Ensiaskeleet on taidettu ehtiä jo kokemaan, sillä se suuntaa oitis maitobaarille tyydyttämään nälkänsä ilman isompia kömmähdyksiä.
Ja kun hiljaisuudessa katselen varsan ahnasta juomista, joudun myöntämään, että olen hitusen kateellinen Billyn tilanteelle. Hänen elämänsä tuntuu olevan mahdollisuuksia täynnä - sponsorisopimuksia, hevosdiilejä, esikoisvarsoja - eikä hänen tarvitse kuin tarttua niihin. Ne hän on epäilemättä ansainnutkin, työstämällä sekä itsensä että uransa tähän pisteeseen.
Olen kateellinen - en hänen hulppealle uralleen ja menestykselleen, vaan mentaliteetilleen pystyä tuosta luopumaan luottohevosestaan ja vaihtamaan toiseen tilanteen sitä vaatiessa. Ettei hän näytä olevan moksiskaan Titanin kuolemasta, vaikka kisaili tällä uskollisesti ties kuinka monta vuotta. Että mies pystyy ylipäätänsä kilpailemaan usealla hevosella samanaikaisesti ja on onnistunut vielä keplottelemaan itsensä sellaiseen diiliin, joka antaa siihen mahdollisuuden.
Minun ei tarvitse kysyä mitä Billy tekisi tilanteessani. Hän ei varmasti ajattelisi asiaa sekuntia pidempään.
En pysty olemaan arvuuttelematta. Olisiko kaikki loppupeleissä toisin? Jos olisin verrattain samassa tilanteessa kuin Billy, eikä Loge olisi ollut kisaratsuni alunalkajaankaan? Ajattelisinko nyt kaiken edellä uraani, jos olisin pitänyt Logea vain muutaman vuoden, tai jos olisinkin kilpaillut aktiivisesti Raptorilla? Raastava kipu sydämessäni ei varmasti olisi yhtä voimakkaasti läsnä. Mutta ne muistot, ne kokemukset ja saavutukset mitä Logen kanssa olemme yhdessä rakentaneet on ehdottomasti olleet sen arvoiset, olen siitä varma.
En usko että muuttaisin historiaa mahdollisuudestakaan. Etkö? Kavala ääni kuiskaa mieleni sopukoissa. Vaikka tiedät mikä sen hinta tulee olemaan?
Billyn ääni katkaisee ajatukseni jälleen, tosin huomaan hänen puhuneen minulle jo hetken aikaa kuulemattani. Mistä? En ole ihan varma.
“... nimen kohdalla, kun se ei ole- ”
“Jin-Gitaxias,” mumisen vielä puoliajatuksissa. Billy hiljenee luodakseen minuun oudon katseen.
“...mitä?”
“Jin-Gitaxias? Sinisen pakan komentaja joka kopioi siun spellit ja counteraa vihun ensimmäisen? Tekee pelaamisesta pelkkää tuskaa ja kärsimystä jos sulla ei satu olemaan kahta spelliä ja tarpeeksi manaa kädessä…”
Lopulta hätkähdän, kun älyän mistä ja kenen kanssa oikein juttelen, ja alan nielemään yllättäen kuvaksi mennyttä kurkkua vaivaantuneena. Billy tuijottaa minua miltei tyhjin silmin. Hän ei näytä järin vaikuttuneelta.
“Mätäkkää?” Selvennän heikosti, vaikka kysymysmerkin sanan perässä pystyy miltei näkemään. Billyn katse pysyy mitäänsanomattomana. Hän ei varmaan edes tiedä mikä se on. Puristan peukaloa toisen käden nyrkissä sitäkin vaivaantuneempana. Väistän miehen katseen kääntymällä takaisin varsan suuntaan ja koitan palauttaa itseni takaisin huolettomaan mielentilaan.
“Tai Dauntless. Tai Caligo.” Olankohautus. Korvanlehtiäni pistelee. Tämäpä kiusallista. Oliko hän edes kysynyt nimiehdotuksia?
Billyltä en saa vastausta, mutta varsa on viimein juonut mahansa täyteen ja silmäilee meitä varautuneen oloisena emonsa kyljellä. Sen siniset silmät on kirkkaat ja ihmettelevät, ja korvat heiluu epäröivästi vähän joka suuntaan. Markanpilkukas varsa on muutaman tunnin ikäisenä vielä kovin reppanan näköinen eikä huulilta valuva maito auta imagoa tulevaisuuden estetähdestä, mutta en saa ravistettua tuntemusta siitä, että varsa piilottelee katseensa takana sitä jotain.
Tulenko ottamaan sinusta mittaa tulevaisuudessa? Ajattelen pohdiskellen, ennen kuin huomaan tyhmän virheeni. Ajatukseni tuntuu lipuvan vääjäämättä Logeen ja tulevaisuuteen tavalla tai toisella. Ne kieppuvat vaarallisesti pintaa tökkien.
Suon itselleni vielä hetken katsoa tuota uutta ihmetystä ennen kuin työnnän painoni pois karsinan ovelta ja suoristan selkäni ranka naksahdellen. “No, miun täytyy mennä laittamaan Loge valmiiksi,” rikon viimein hiljaisuuden. “Herra Cook näyttää jo tarpeeksi tiukalta valmentajalta ilman, että keksin hälle lisää syytä siihen.” Heilautan vasenta kättäni olkani yli heipaksi ilman vilkaisua Billyn suuntaan. En tiedä varmaksi kuulenko siihen vastaustakaan, sillä ajatukseni on lähteneet jälleen liikkeelle kuin rakoilevat jäälaatat kosken varrella, enkä saa sen pauhuntaa hiljenemään.
“-ja viimeisen osakilpailun kolmas sija löi lopulta lukkoon kokonaiskilpailun ranking-voiton -jopa viidentoista pinnan erolla takana tuleviin. Onnea, tai epäonnea täytyi olla siis matkassa, kun kukaan muu viiden parhaan kärjestä ei yrityksistä huolimatta osakilpailun sijoitukselle yltäneet. Oliko se sitten kotipaikkaetua, treenituntien määrää, ratakartan oikeanlaista tulkintaa vaiko vähän kaikkia näitä mikä johti ratsukot voittoisaan suoritukseen? Sen tiedämme, että rauhallinen lähestyminen radan suhteen oli tällä kertaa avain onneen, sillä vain yksi ratsukko kahdestatoista pääsi puhtaasti alle 70 sekunnin. Venäjää edustava ranking-voittajamme pisti sen epäilemättä merkille muiden suorituksia seuratessaan, piti päänsä kylmänä paineista huolimatta ja katsoi paremmaksi pelata varman päälle jättäen uhkarohkeat reittivalinnat muille kilpailijoille. Ja sen päätöksen ansiosta hänen takinkaulustaan koristaakin nyt uusi ruusuke, taskustaan löytyy Kultasaaren 150 cm ranking-voittajan titteli ja tilille on tipahtanut huimat 20 000€ voittorahaa.
Karevaaran uraa tarkasti seuraaville se ei tainnut kuitenkaan tulla suurena yllätyksenä. Kulunut vuosi on nimittäin ollut ratsukolle varsin menestyksekäs; kansainvälisten estekisojen luokkasijoituksia on tupsahdellut Englannista, Saksasta kuin Ruotsistakin, niistä maineikkaimpina varmasti Stall Falkencreutzen kirsikankukka-tiluksilla järjestetty Hannaby Hanami Weekin sunnuntain pääluokkavoitto sekä tietenkin Cloudfieldin aavoilla nummilla pidetty Power Jump kutsuvierasluokan voitto ja arvokisakuudes.
Eikä varmasti ole epäilystäkään etteikö Karevaara jatkaisi samoilla linjoilla myös tulevalle kaudelle, ja tähtäin on varmasti suunnattu sitäkin korkeammalle. Green Magen järjestämistä International Jumping Show:sta ei nimittäin ole vielä voittopokaalia heille herunut ja himoittu PJ-tittelikin on karannut muutaman millisekunnin sadasosalla ratsukon sormien välistä jo kahtena vuonna peräkkäin. Joten tulevatko he tulevalla kaudella kurkottamaan entistä korkeammalle? Sitä tulemme varmasti jännityksellä seuraamaan. Yksi asia on kuitenkin selvä; Karevaaran ja hänen lämminverioriinsa ura on juuri nyt huipussaan eikä loppua ole näkyvissä.
Emme valitettavasti saaneet voittajaa kommentoimaan tuntemuksiaan palkintojenjaon jälkeen, mutta hänen naamaa koristava hymynsä ei varmasti jätä meitä asian suhteen arvailujen varaan. Karevaara on onnistunut pitämään julkisuudessa varsin pientä profiilia menestyksekkäästä urastaan huolimatta, eikä ole tarjoutunut-”
Kun artikkelin sanat katoaa ruudun alareunan alle ja niiden myötä myös sisäinen monologini loppuu, mieleeni laskeutuu tyhjä, ontto hiljaisuus. Kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla onnessani viimeaikaisista huippusuorituksista, mutta ryhtini on kireä jännityksestä, otsaani koristavat rypyt tuntuu tulleen jäädäkseen ja suussani lemuaa sapen makua päivä päivältä voimakkaammin.
Artikkelin sanat tuntuvat kaikin puolin pilkkaavilta, vaikka kirjoittajalla ei olekaan tietoa tilanteestani. Niiden määrä on tuntunut räjähtäneen viimeisen puolen vuoden aikana. Vihaan joka ikistä. Vihaan, miten he kirjoittaa juttuja kuin olisivat sisäpiiristä. Tekevät oletuksia, joilta juuri löydy perustaa.
Vihaan, miten en pysty olemaan lukematta niitä kun sellainen sattuu eteeni.
En huomaa Sofia Kultasaaren lähestymistä ennen kuin hänen äänensä kajahtaa tyhjällä tallikäytävällä.
“Puhelimesi näyttö halkeaa jos jatkat sen mulkoilua tuohon tapaan.”
Keskeytys tulee niin yllättäen, että minulta menee sekunti ennen kuin ehdin peittää harhautuneen ilmeeni takaisin tutun fasadin taakse, ja vaikka lipsahduksia on alkanut tapahtumaan viime päivinä useammin kuin haluaisin myöntää, toivon, että tämänkin kerran sitä ei pistettäisi tarkemmin merkille. Valitettavasti yksi vilkaisu Sofian suuntaan ja tiedän hänen pistäneen sen ehdottomasti merkille.
Nainen lähestyy minua tallikäytävällä tavanomaisen rennolla hymyllä kuin minä tahansa muuna päivänä, mutta samalla hänen ystävällisen katseensa takana piilottelee määrätietoisuutta ja päättäväisyyttä, jota hän ei aivan osaa ilmeestään peittää. Hymyn hän tarjoaa niin ikään vastapainoksi, kuin pelkäisi pelottelevansa minut muuten karkuun.
Sekunnin sadasosan harkitsen sitä, nappaavani Logen riimuun ja luikahtavan tieheni sen kummemmin mitään tarjoamatta, mutta se vain vahvistaisi naisen jo valmiiksi vahvat epäilykset. Joten napsautan loukkaavan sisällön näytöltä pimeäksi ja sujautan sen taskuni suojaan, laitan sormikkaat takaisin käsiini ja jatkan sitten siitä mihin jäinkään, ennen kuin tein sen virheen huomioida kilahtavia ilmoituksia.
Nostan satulan ja huopakombon karsinan ovelta syliini. Niiden tuttu paino käsivarsillani ei tarjoa mielelleni tänään rauhaa eikä tarjoa Logen suuri olemus karsinassakaan, kun sinne tavaroiden kanssa sujahdan.
Nenääni pistelee kylmästä meri-ilmasta.
Sofia pääsee viimein karsinan ovelle ja alkaa harmikseni nojailemaan sitä vasten. Hänen ilmeestään ei huomaa ettäkö hiljaisella vastaanotollani olisi ollut minkäänlaista vaikutusta, eikä se kerro hänen olevan vaisusta käytöksestäni yllättynytkään.
Niiskautan ensin vuotavaa nenääni ja tarjoan hänelle vasta sitten vastauksen. “Paparazzit ovat vain tunkeilevia, yli-innokkaita itsejään. Työntävät nokkansa asioihin mitkä ei heitä paina,“ urahdan.
Koitan pitää äänensävyni neutraalina, tarkoituksella epäonnistuen, jotta Sofialta ei jää huomaamatta negatiivista säväystä siinä, mutta jotta hän kuitenkin ajattelee minun yrittävän peittää sen. Äänestäni uupuu se normaalin rento ja ystävällinen sävy, miksi se on vuoden aikana hitaasti muovautunut. Ja se tuntuu niin väärältä, oikeasti yrittää käyttäytyä muutoin kuin normaalisti käyttäytyisit.
Take a hint. Pyydän.
Nainen seuraa hiljaa vierestä tietämättä sisäisestä kamppailustani. Katsoo vain hiljaa, kun heitän satulan korkealle Logen selkään ja alan kiristelemään sen solkia. Pystyn kuulemaan kuinka hänen päänsä raksuttaa pohdiskellessaan parhainta lähestymistapaa samalla, kun minä puolestani koitan kiireisesti keksiä parhaimpia tapoja estää ne.
Kiireisenä oleminen on toiminut vain niin pitkälle. Sulkeutunut ilmeeni, vähäsanaiset vastaukset ja yleisesti kontaktien välttelemisenkin pystynee pistämään huonon tuulen piikkiin, kunnes siitä tulee arjessa uusi normi. Mitä porukka ei selvästi aio hyväksyä pidemmän päälle.
Ja taidan olla Sofian mielessä jo valmiiksi ohuen narun loppupäässä.
“Miten he on tällä kertaa solvaisseet sua?”
Oliko kommenttini, äänensävyni liian avonainen? Naiivi osa mielessäni kuiskaa. Nainen ei nimittäin kavahda enää urahdustani eikä tarjoa minulle tilaa siirtymällä sivuun anteeksipyytävä ilme naamallaan, niin kuin olisi vielä muutama viikko sitten ehkä tehnyt. Vaan ei tietenkään. Näkymätön raja on viimein ylitetty ja Sofia päättää tietenkin katsoa bluffini. Irvistän itselleni. Hemmetti.
Pistän myös merkille kuinka Sofian ääni on aivan liian hyvätuulinen, liian huoleton ollakseen pelkkää rentoa rupattelua, eikä se jätä mieleeni epäilystäkään mihin suuntaan keskustelu tulee vielä kääntymään. Se saa mieleni kalvamaan pahaenteisesti, hampaani kiristymään ja hartioilleni tuntuu laskostuvan aivan toisenlainen paino, vielä muiden lisäksi.
Kuinka pidän Sofian loitolla ilman että reaktioni saa hänet yrittämään kahta kovemmin? Irvistän uudelleen, mutta vain, koska kääntynyt selkäni pitää sen piilossa Sofian tarkkaavaisen katseen alta.
“Vaan… tyhmää spekulointia, tulevaisuudesta.”
“Uransa huipulla oleva kilpaesteratsastaja ja kausi lopuillaan? Niin, kuinka ne kehtaa. Selvästi raja nyt ylitetty.”
Mutristan suutani naisen humoristisen sarkastiselle kommentille. En keksi siihen nokkelaa vastausta takaisin, joten pysyn hiljaa, koitan pitää alati jäykistyvät hartiani jäykistymättä liikaa ja jatkan satulavyön solkien hapuilua kylmillä sormillani. Saan ujutettua remmin solkeen vasta kolmannella kerralla.
Samalla annan hiljaisuuden puhua puolestani, haluttomuudestani jatkaa tätä keskustelua - ainakaan vapaaehtoisesti, mutta Sofia on selvästi päättänyt saavansa edes jonkinlaisen vastauksen viimeaikaiseen käytökseeni, vaikka sitten hampaita vedellen.
“Ei taida olla ainut syy happamalle ilmeellesi viime aikoina,” hän sanoo nyt vähän ystävällisempään ja myötätuntoisempaan äänensävyyn. Sävyyn, joka yrittää saada minut avaamaan sydämeni hänelle. “Mikä painaa mieltäsi, Nikolai?”
Ja hetken epäröin. Sormieni työskentely nahkavarusteilla seisahtuu ja jään tuijottamaan kylmästä punertavia sormenpäitäni ja kuivuudesta lohkeilevaa ihoa kämmenselässä. Kynsiini on ilmestynyt valkoisia länttejä kalkinpuutteesta ja muutamasta kulmasta on revitty kynsinauhaa irti ikävin seurauksin. En muista milloin viimeksi olisin käyttänyt kynsiviilaakaan.
Nuorempi minä olisi ollut pettynyt välinpitämättömyydelleni sormiani kohtaan. Pianistille huolehditut sormet on kuin desinfioitu skalpelli kirurgille. Välttämättömyys.
Mietin, olisiko nämä sormet yhtä rispaantuneet jos olisinkin mennyt Sofian luokse syyskuisen eläinlääkärin puhelun jälkeen. Tuntuisiko ne yhtä kohmettuneilta ja haurailta kuin nyt, jos olisin ottanut hänen ojennetusta kädestään kiinni kun hän sen minulle tarjosi. Olisiko kylmä pesiytynyt yhtä tiukasti luihini jos olisin osannut avautua ja jakaa huoleni, ja antanut Sofian lohduttaa.
Vai olisiko tunteeni purkautuneet huutona ja vihana, verisinä nyrkiniskuina, niin kuin oli käynyt kun Ville seisoi edessäni, eikä sanat tuntuneet enää riittävän.
Katsoisinko nyt Sofian ystävällisiä silmiä ollenkaan, vai olisiko ne muuttuneet kylmiksi ja anteeksiantamattomiksi, olisiko naamallaan yhä jälkiä kellertävistä ruhjeista kuten rystysissäni saattoi vielä nähdä?
Katsoisiko hän minua niin huomenna, jos nyt avaisin suuni?
Nuorempi minä olisi pettynyt hyvin moneen asiaan. Mutta hän olikin nuori ja naiivi, eikä tiennyt maailmasta paremmin. Joten hetki menee ohi täydessä hiljaisuudessa. Ojennun tarttumaan suitsia karsinan ovelta.
“Minullako? Ei mikään. En tiiä mistä sellasen käsityksen oisit voinut saada.”
Näen Sofian ilmeen muuttuvan pettyneeksi vaikken hänen suuntaansa katsokaan. Hän vetää suunsa mutruun paheksuen ja hänen silmänsä välähtävät kertovasti. Tiedätpäs, ne tuntuu sanovan. Päätät vain olla kusipää asian kanssa.
Mutta sitä hän ei sano tietenkään ääneen. Ei hänen tarvitse. Molemmat tiedämme molempien tietävän. Sen sijaan hän päättää leikkiä mukana.
“Kenties siitä kun kulmakarvasi tuntuu jumittuneen samaan asentoon jo kolmatta viikkoa. Tai siitä kun olet viime aikoina treenaillut mieluummin yksinäsi kuin muiden kanssa. Tai ehkä se kun välttelet meitä kuin ruttoa ylipäätänsä. Lennu luulee että oot vaihtanut “standardejasi kun et enää koskaan hymyile hänelle”, hänen sanoin.”
“Mulla… ei oo vaan ollut aihetta hymyyn.”
“Ei aihetta hymyyn? Mies hyvä, sulle on kirjaimellisesti tullut joulu etuajassa. Mikä estää hymyilemästä?”
Tsk. Suustani pääsee tuhahdus. Joulu on peruttu. Nyt ja ainiaasti.
“Ei miulla oo aikaa juhlia, kausi ei oo vielä taputeltu. Vasta tultiin Saksasta ja kohta on jo hallimestaruudet kohdalla.”
Sujautan kuolaimen orin odottavaan suuhun ja kiristän soljet rutiininomaisella tavalla. Vedän lopuksi Logen otsaharjan ylös otsapannan alta. Ori pureskelee kuolaintaan ja katsoo hiljaa Sofian suuntaan. Se ei kurkota tarkistamaan olisiko naisella mukanaan herkkuja. Ehkä sekin tunnistaa tunkkaisen ilmapiirin välillämme.
“Niin siis kuten käytännössä -aina,” nainen vastaa ilmeettömästi.
Heitän hänen suuntaan puolipaheksuvan silmäyksen, mutta nainen vastaa siihen omalla kylmänviileällä katseellaan ja saa nopeasti minut rikkomaan sen. Käännyn takaisin oriin puoleen. Haparoin kiinni Logen ohjista kuolainten tuntumasta ja nykäisen meidät viimein liikkeelle. Jätän loput ohjista roikkumaan hevosen kaulalle.
Jos olisin tullut tallille kymmenen minuuttia aikaisemmin, olisin välttänyt tämänkin.
“Ei miulla ole aikaa tähän,” sanon, kun vedän karsinan oven ammolleen.
Sofia ottaa sivuaskeleen ja antaa meille tilaa tulla sieltä ulos. “Selvästi,” hän vastaa kuivasti, “koska treenit ja kisat onkin tärkeempää kuin kertoa meille mitä on tapahtunut.”
“Ei mitään oo tapahtunut,” intän takaisin. “Kaikki on aivan loistavasti-”
“Hittoako sitten käyttäydyt tuolla tavalla!” nainen kivahtaa ärsyyntyneenä ja räpäyttää sitten silmäänsä, kuin olisi vasta hoksannut päästäneensä törkyä suustaan.
Naisen räjähdysherkkä vastaus saa minutkin hetkeksi hämmentymään. Määrätietoinen ja suorasanainen toki. Mutta en odottanut häneltä löytyvän hampaita.
“Anteeksi,” hän aloittaa hiljaa, “mutta käyttäydyt kuin kusipää. Me ollaan oltu viikkoja jo huolissaan. Ollaan annettu sulle tilaa ja rauhaa, ja aikaa tulla ite kertomaan kun oot valmis, mutta nyt alkaa mennä jo yli.”
“Anna olla.”
En,” hän töksäyttää. “Tiedätkö miksi? Koska ystävät ei anna toisten masennella asioita yksinään.”
Sanat saa minut pysähtymään ulko-ovelle. Ne kouraisevat sydäntäni ilkeästi. Puristan silmäni kiinni ja hengähdän syvään. Naamani muuttuu epäuskoiseksi.
“Ystävät?” Naurahdan ontosti ja käännyn kannoillani naisen puoleen. Hän on pysähtynyt muutaman askeleen päähän minusta. “En koskaan pyytänyt ystäviä,” irvistän, “eikä vuokraan kuulu kuin ylläpito Logelle.”
Minua kylmää heti kun sanat lähtevät suustani. En edes tiedä mistä ne ilmestyi mieleeni tai miksi ne lähti suustani niin myrkyllisesti.
Sofia näyttää kuin olisin läimäissyt häntä naamalle. Hänen silmänsä ovat ammollaan ja suunsa raollaan; viiltävät sanani keskeytti mitä tahansa hän olikaan ollut juuri sanomassa ja nyt hän selvästi ajattelee jo toisin. Hänen ilmeensä muuttuu haavoittuneeksi. Kavahdan sitä.
Parempi näin kuin oikeasti, ääni päässäni kuiskaa ja hiljentää kieleni päällä olevan anteeksipyynnön. Ja kun pysyn seuraavat sekunnit hiljaa enkä tarjoa sellaista, Sofia puristaa huulensa tiukkaan viivaan ja nyökkää pienesti. Siniset silmät eivät ole enää ystävälliset. Hän ei tarjoa minulle mitään, vaan kääntyy vain kannoillaan ja jättää minut taakseen katsomaan naisen loitonevaa selkää.
Käteni puristuu nyrkkiin, mutta pysyn itsepintaisesti hiljaa. Naisen kopisevat askeleet tallikäytävällä etääntyy ja lakkaa kokonaan oven kolahdukseen.
Mahtavaa. Aivan loistavaa. Sait haluamasi, nauti nyt eristyneisyydestä. Sen olet ansainnut.
Hiton hittoa, tahdon kiroilla ääneen, mutta leukaperäni tuntuu niin jäntevältä etten saa suutani auki. Tunnen olevani hukassa. Mieleni vetää minua Sofian perään mutta jalkani pysyy liimautuneena kiinni tallikäytävällä. En saa niitä liikkumaan vaikka kuinka yritän. Seison tyhjällä käytävällä useamman hetken, täysin liikkumatta.
Ori on seisonut vierelläni koko yhteenoton ajan ja tuijottaa minua nyt kirkkailla, syyttävillä silmillään. Sosiaaliset taitosi on taaperon luokkaa, ne tuntuu sanovan. Nykäisen ohjista.
“Tänä jouluna jakelen vaan pettymyksiä, mee jonon jatkoksi,” mutisen happamasti kun lähden vetämään meidät maneesin suuntaan. En unohda vilkaista olkani yli tallikäytävän päätyyn pelonsekaisessa toivossa, mutta jätän huomioimatta pettymyksen jonka paino valahtaa mahanpohjalle kuin kivi järveen, kun käytävä pysyy tyhjänä.
“- tilanne ei ole vielä kriittinen, mutta Logella alkaa olemaan jo ikää.” Sanat kolahtavat tärykalvolleni kipeästi, vaikka ääni luurin päässä on kaikkea muuta. Ne tuovat mukanaan tuon jo hyvin tutuksi käyneen painon hartioilleni, eikä luurin toisella puolella puhuvalla ole aavistustakaan kuinka suuren. Jos olisi, hän ei taatusti jatkaisi puhumistaan.
“Se tarvitsee yhä enemmän aikaa palautuakseen, eikä tuo teidän tämänhetkinen kalenteri jätä siihen oikein tilaa. Jokainen suoritus on sille asteen suurempi rasitus, ja vaikkei mahdollisuudet oiskaan nyt vielä suuret, ne tulee joka tapauksessa olemaan lähitulevaisuudessa. Jonkun ajan jälkeen joudut joka kerta ennen suoritusta elämään siinä epätietoisuudessa, että onko se nyt viimeisenne. Kuin pelaisi venäläistä rulettia.”
Ääni häviää hetkeksi. Mietin, onko vika korvissani, sillä viimeisin lause on ehtinyt muuttua jo varsin epäselväksi. Huomaan tinnituksen korvissani kaiken muun äänisekasorron keskellä. Kohinaa myös, aivan kuin olisin veden alla.
Linja pysyy hiljaisena, kunnes nainen viimein huoahtaa. Halusi kait, että olisin vastannut edes jotain. Mutta mitä helvettiä voisin tässä tilanteessa enää sanoa?
“... Puhun suoraan. Sun pitää alkaa vakaasti harkitsemaan Logen eläköitymistä. Mieluummin aikaisemmin kuin myöhemmin.”
Ja nuo kaksi lausetta on tarpeeksi pysäyttämään maailmani sekunneissa. Rinnassa kouraisee kipeästi, kuin joku tekisi viiltoja fileointiveitsellä mahdollisimman hitaasti, maksimoidakseen kärsimykseni. Ja vaikka se tekee aivan helvetin kipeää jo nyt, tiedän, että se voisi olla kymmenkertaisesti pahempaa. Olinhan joutunut kokemaan sen jo kahteen otteeseen aikaisemmin. Miten kenenkään olisi tarkoitus jaksaa sitä kärsimystä kolmannen kerran?
Voi kuinka toivon ettei minun tarvitsisi koskaan etsiä siihen vastausta. Ei maailma niin julma olisi, eihän? Mutta totta kai se on, naurahdan katkerasti. Mikäpä muukaan olisi se juttu maailmalle, kuin katsoa ihmisten kärsivän elämän jokaisella metrillä.
En totta puhuakseni tiedä enää mitä eläinlääkäri on minulle tuon jälkeen sanonut, sillä hänen koko ulosantinsa tuntuu muussaantuneen yhdeksi möykyksi viimeisen minuutin aikana. Havahdun vasta, kun tunnistan nimeni kaiken tuon keskeltä. “... Nikolai?” Ääni kysyy epäröiden. Oletko sä kunnossa? Muistathan hengittää syvään. Mitä ajattelit tehdä? Paljon jää kysymättä.
“Miten pitkään?” Kuiskaan lopulta omani ja linja hiljenee jälleen. Sekunnit tuntuvat yhtä aikaa tunneilta ja millisekunneilta. Kumpi olisi kauheampaa? Aikaraja vai “en tiedä”? Epätietoisuudessa eläminen houkuttaa tällä hetkellä aavistuksen enemmän. Niin, mitenkä se menikään? Jos en tunnusta meillä olevan ongelmaa, eihän sitä sitten olekaan? Valitettavasti minun ei jää aikaa jäädä puntaroimaan asiaa pidempään. “Realistisesti? Kuusi kuukautta. Ehkä enemmän. Ei enempää kuin kahdeksan.”
Jesus christ, tahdon sanoa takaisin, mutta pysyn hiljaa. Vastaus kuulostaa aivan kuolemantuomiolta. Mutta sitähän se olisi, jos ei Logelle niin ainakin minulle.
Ja tiesinhän tämän päivän koittavan vielä, en vain ollut olettanut sen tulevan vastaan aivan näin nopeasti. Neljä vuotta olin saanut ostettua lisäaikaa ja se oli jo enemmän kuin yksikään eläinlääkäri oli uskaltanut minulle luvata. Loge oli tehnyt varsinaisen ihmeen tehdessään paluun takaisin Grand Prix -luokkiin. Ei se tietenkään helppoa ollut, mutta me teimme sen silti. Oliko siitä kulunut jo neljä vuotta? Ajatus tuntuu mahdottomalta.
Olimme kuulemma päässeet helpolla, tai niin minulle kerrottiin kun vapauduin onnettomuuden jälkeen sairaalasta, vain oikea olkapääni paketissa. Loge olisi voinut kaatua päälleni tai murtaa alastulossa niskansa. Nyt se selvisi vain jännevauriolla, mikä sekin oli jo ihme itsessään, jos katsoi videolta kuinka karmean näköinen meidän alastulomme olikaan ollut. Paraneminen oli vienyt miltei kaksi vuotta.
Helpolla, he olivat sanoneet. Understatement of the fucking year.
“Niko-”
“Okei. Kiitos.” Piip. Lyön luurin korvaan ja hiljaisuus palaa takaisin ympärilleni. Tällä kertaa se tuntuu lopulliselta.
En tiedä kuinka pitkään istun paikoillani. Viisi minuuttia? Kymmenen? Tunnin? Aika tuntuu vääristyneeltä. Aika, sana varastaa huomioni. Arkkiviholliseni, mistä kulmasta tahansa katsottuna.
Eikä mikään ei ole vuosien saatossa muuttunut.
Hieraisen lopulta väsyneitä silmiäni ja huoahdan syvään. Pohdin, josko vain jättäisin ne kiinni kun niiden auki pitäminen tuntuu jo ponnistukselta itsessään. Paska idea, päätän kuitenkin lopulta. En saisi nukuttua kumminkaan.
Joten mitäs nyt? Mitä olinkaan ollut tekemässä ennen soittoa? Silmäni siirtyvät sohvapöydälle unohdettuun läppäriin. Olin kirjoittamassa foorumille ilmoitusta Raptorista. Etsitään kokenutta ja osaavaa ammattiratsastajaa kuumalle puoliverioriille. Se oli tuntunut niin kovin tärkeältä vielä kaksikymmentä minuuttia sitten. En enää muista miksi.
Luen puolivalmiiksi kirjoitetun ilmoituksen uudelleen enkä voi olla naurahtamatta sille katkerasti. Näillä näkymin minulla ei tulisi olemaan muuta kuin aikaa olla tuo etsimäni ratsuttaja itse. Antaa kaiken huomioni orille ja sen ongelmille, löytää yhteinen keskitie ja palata sitten taas kilpakentille toivoen parempia sijoituksia. Kilpailuihin, joihin olisin ottanut osaa yhdessä Logen kanssa jos tilanne olisi toinen. Pelkkä ajatus saa minut fyysisesti voimaan pahoin.
Nappaan siis pöydältä koskemattoman viskilasillisen ja kostutan kieleni terävällä nesteellä. Aromi leviää hetkessä kaikkialle suuhuni. Bowmore on ehdoton suosikkini, mutta juuri nyt se ei maistu pahvia paremmalta. Jään kuitenkin pyörittelemään makua suussani. Kyseinen neste on kallista, joten olisi säälii sylkäistä se poiskaan.
Mietin, että jos vuoden päästä olen ihan vakavissani noussut tuon kärpäskimon selkään kilpaillakseni sillä tavoitteellisesti, tuntisinko pettäneeni Logen? Vai olisiko se kuin minä tahansa muuna päivänä, Loge enää haalea muisto kuiskimassa korvaani jossain takaraivoni sopukoissa?
Käteni puristuu tiukasti lasin ympärille. Hitto että se saa minut vihaamaan Raptoria ihan kunnolla. Ihan niin kuin sillä olisi pienintä mahdollisuuttakaan viedä Logen paikka rinnaltani, ei vaikka kyseessä olisi miljoonien arvoinen estemestari.
Mikä surullisempaa, Logesta olisi todennäköisesti tullutkin miljoonahevonen jos meille olisi suotu enemmän aikaa. Enkä minä edes rahasta välittänyt, vaan surin menetettyä mahdollisuutta. Kuinka epäreilua olikaan, että kun minulta viimein löytyi kaikki lähtökohdat ylettyä huipulle nimenomaa Logen kanssa, kaikkien näiden hien- ja verentäyteisten treenien jälkeen, -kaikkien vastoinkäymisten jälkeen, matto vedettiinkin jalkojeni alta aivan loppumetreillä kuin kiusallaan.
Yllätyn itsekin kuinka polttavasti viha sisälläni kuohahtaa kaiken tämän tunnemyllyn keskellä. Tuijotan viskilasia kämmenelläni, puntaroiden, toisiko sen seinään heittäminen kenties yhtään helpotusta. Voisin huutaa ja itkeä, vetää hyllyt nauloistaan ja paiskoa niissä olleet muistot helvettiin, kun ne tuntuu nyt niin kovin pilkkaavan minua pelkällä olemassaolollaan. Lievittäisikö se tuskaani ollenkaan?
Lasken lasin hitaasti takaisin sohvapöydälle ja nojaan selkäni sohvaa vasten.
Lopulta tuijotan vain mitään näkemättä kämppäni valkoista seinää kunnes katseeni siirtyy seinän keskelle ripustamaani tauluun minusta ja Logesta tekemässä komeaa loikkaa edellisen kesän Power Jumpissa. Ehdottomasti yksi parhaimmista muistoista meistä, jota mielelläni katselen kun tunnen olevani allapäin, mutta tällä kertaa sen katsomisesta heräävät tuntemukset ovat aivan toisenlaiset.
Ja viimeistään silloin minulle valkenee kunnolla. Kahdeksan kuukautta. Tämän kesän Power Jump oli siis ollut meidän viimeisemme.
Kännykkä tipahtaa hervottomasta kämmenestäni ja kolahtaa suoraan lattialle. Mutta siitä ei kuulukaan kolahdusta niin kuin pitäisi, kun metalli osuu laminaattiin. Sen sijaan se tömähtää lattialle niin vaimeasti, kuin minulla olisi vastamelukuulokkeet päässäni.
Korvani pärähtävät soimaan samalla sekunnilla, kimeämpänä kuin pitkään aikaan, ja tiedän jo valmiiksi mitä se tarkoittaa, enkä voi tehdä asialle mitään. Vedän käteni ristiin mahalleni ja kumarrun avuttomasti jalkojeni ylle. Yritän vetää keuhkollisen happea jokaisella hengenvedolla, mutta jostain syystä sitä tuleekin vain pätkittäin. Keuhkoni tuntuu toimivan enää vain murto-osan kapasiteetistaan eikä pian enää sitäkään. Lopulta haukon henkeä sen vähänkin verran. Polte keuhkoissani saa veden kihoamaan silmiini ja alan tärisemään hallitsemattomasti.
Kauheat muistot pyrkivät mieleeni myrskypilvien lailla, vaikka kuinka yritän pitää itseni vielä hallinnassa. “Ei…” soperran avuttomasti, vaikka tiedän ettei sillä ole vaikutusta sitten alkuunkaan. Huone alkaa nopeasti hämärtymään näkökentästäni ja eteeni avartuukin aivan toisenlainen näkymä. Näkymä, jonka olen nähnyt ja kokenut jo kymmeniä kertoja aiemmin, mutta joka silti saa mieleni täyttymään puhtaasta kauhusta, sillä se tuntuu kuin minut imaistaisiin kokemaan tuo hetki aina taas uudelleen.
Pystyn tuntemaan satulan pehmeänkovan nahan allani, Logen suuret laukka-askeleet sen voimakkaiden kavioiden tömähdellessä vasten suurta hiekkakenttää, oriin jokaisen päänliikkeen kuolaintuntumalta ja sen erehtymättömän kisafiiliksen, minkä vain estemaailman suurimmat kilpailut onnistuvat tuottamaan.
Minun keskittymiseni on tuolloin korkeinta luokkaa, sillä pienimmätkin virheet pystyvät helposti muuttamaan hyvän suorituksen hylyiksi, eikä minulla ole siihen todellakaan varaa.
Olemme suorittamassa radan puoltaväliä ja lähestymässä juuri oranssinharmaata kolmoissarjaa pienessä kulmassa. Taaksemme jätetyt esteet ovat kaikki edelleen kasassa vaikka läheltä piti -tilanteita onkin ollut jo kaksi. Tähän mennessä rata on ollut aivan uskomattoman vaativa. Minua hermostuttaa eritoten, olenko onnistunut säästelemään Logen kestävyyttä tarpeeksi loppurataan nähden. Oriin laukka tuntuu siitä huolimatta hyvin energiseltä.
Ravistan mielestäni turhat ajatukset ennen seuraavalle esteelle tuloa. Lasken tarkasti Logen askeleet ja annan pienen puolipidätteen merkiksi lyhentää niitä. Loge vastaa oitis siihen haluamallani tavalla. Sen korva kääntyy puoleeni sekunniksi kuin kertoen, että hän kuuli pyyntöni, ja palautuu nopeasti paikalleen kohdatakseen lähestyvän esteen.
Loge ponnistaa juuri siitä kohtaa mistä pitääkin, josta välimatkaa esteelle on tarpeeksi välttääkseen etukavioiden ja puomin kontaktin, mutta sen verta läheltä, jottei meidän tarvitse tuhlata voimavaroja pitempään hyppyyn. Este ei näytä enää selästä käsin korkealta ja tunnenkin aivan valtavaa mielihyvää liitäessämme sen ylitse. Sitten katseeni onkin kääntynyt jo seuraavalle samanlaiselle viritelmälle parin laukka-askeleen päähän.
En tiedä mikä siellä katsomossa saa huomioni aluksi herpaantumaan. Vilahdus tai välähdys, tai ehkä se on vain sellainen tunne kuin minua tarkkailtaisiin. Mikä on aivan naurettavaa, kun meidän suoritusta seuraa silmä tarkkana tuhansittain ihmisiä reaaliajassa. Murto-osan sekunnissa huomioni kaartaa kuitenkin sarjan keskimmäiseltä esteeltä tuhansien katsojien kasvomereen, ja aika tuntuu pysähtyvän. En nimittäin ehdi ketään varsinaisesti etsimään, vaan silmäni liukuu ja lukittuu suoraan juuri niihin yksiin kasvoihin, jotka ihmismassan keskeltä tunnistan.
Kalpeat, terävät piirteet ja silmät kuin peilikuvat omistani. Ilme naisen kasvoilla on kuitenkin kaikkea muuta; tietävä, omahyväinen ja voitokas. Se saa silmäni laajenemaan, veren pakenemaan kasvoiltani ja sydämeni jättämään yhden lyönnin välistä.
Hetki vei vain sekunnin, ja sitten maailma herää taas henkiin. Loge on ottamassa toista laukka-askeltaan ennen seuraavaa estettä, mutta ohjien toinen pää on muuttunut aivan veltoksi. Tuo hetki on iskenyt minut aivan pois tolaltani, enkä siihen hätään hoksaa kaikkien tukien ja apujen hävinneen huomioni herpaantuessa.
Logen tahti menee silloin rikki.
Silmäni ehtivät vain laajentumaan kauhusta kun Loge ottaa haparoivan hyppyaskeleen voimattomilla takajaloillaan aivan liian kaukaa. Sen hyppy ei kanna meitä metrinkään vertaa, saatikaan esteen vaatimiin korkeuksiin. Siirrän vaistomaisesti käteni naamani eteen suojaksi juuri, kun kuuluu valtava rysähdys ja heti sen perään Logen vertahyytävä kiljahdus. Maailma kääntyy ylösalaisin ja kehoni ja pääni räjähtää polttavimmasta kivusta, mitä olen koskaan joutunut kokemaan.
Ensimmäinen reaktioni on huutaa apua, mutta ääni tulee suustani ulos vain säälittävänä uikutuksena. Leukaperäni tuntuvat inhottavan jäykiltä kohtauksen jälkeen. Se ei estä minua puristamasta hampaitani tiukasti yhteen, ei vaikka se olisikin hapenoton kannalta tärkeää juuri nyt.
Ilman happea sitten. En tahdo huutaakaan.
Muutama vuosi sitten en ehkä olisi taistellut niin kovin pitääkseni ääneni kurissa, mutta silloin minulla olikin ollut joku joka tuli aina juosten luokseni auttamaan kun sitä kipeästi tarvitsin. Nyt pystyn tuntemaan vain surua ja avuttomuutta, ja ehkä eniten sitä yksinäisyyttä istuessani olohuoneen sohvalla.
Silmäni ovat edelleen näkemättömät mutta muut aistini tuntuvat tulevan viimein takaisin. Viileä lattia jalkapohjiani vasten, seinäkellon kalkatus toisessa huoneessa, Hangon vilkkaan iltaelämän äänet kerrostaloasuntoni ulkopuolelta. Jokainen sekunti tuo minut tukevammin takaisin todellisuuteen.
Pikkuhiljaa alan hahmottamaan myös huoneen tuttuja kulmia, vaikka kuva silmissäni kieppuukin edelleen ja mahani tuntuu kiertyvän vaaralliseen solmuun. Kipu oikeassa olkapäässäni on aivan räjähtänyt valloilleen. Yritän sulkea mieleni siltä kun tiedän sen olevan vain oman pääni tuotosta, vaikka kipu tuntuu yhtä realistiselta kuin päivänä onnettomuuden jälkeenkin.
Ja helvetti kun se yrittää vetää minut takaisin tuonne samaiseen ketunkoloon.
Puraisen lujaa huuleeni. Kipu tuntuu tällä kertaa erilaiselta, hyvältä melkein. Se saa mieleni tarttumaan johonkin konkreettiseen, juuri nyt täällä olevaan, eikä noihin vanhoihin muistikuviini joita olen yrittänyt niin kovin vältellä. Ja kun veren maku tulvahtaa suuhuni, tunnen pystyväni jo hengittämään, edelleen vaivalloisesti mutta helpommin kuin kymmenen minuuttia sitten.
Keskityn siihen kaikin voimin. Kipu on aina ollut hyvä ankkuri nykyhetken ja mielikuvien välillä.
Pikkuhiljaa tinnitus korvissani hiljenee ja saan haukottua happea joka hengenvedolla hitusen enemmän. Tärisen kauttaaltani edelleen, ehkä vähän kylmästäkin. Kohtaukseni on saanut minut hiostumaan vaatteidenkin alta, ja asuntoni normaalinviileä sisäilma tuntuu sen seurauksena rankaisevalta.
Käperryn vielä pienempään kasaan, turhaantuneena. Hittoako tätä taas alkaa tapahtumaan? Toivoin todella päässeeni tästä jo yli, kun viime kerrastakin on ehtinyt jo vuosi kulumaan. Pitääkö minun alkaa taas varomaan tilanteita ja ääniä uusien kohtauksien pelossa? En tiedä onko minusta siihen enää.
Ajatuskin pelottaa. En tahdo aloittaa tuota rumbaa uudelleen.
Pelko iskee vain niin syvälle kuin mielesi antaa siihen luvan, Ville olisi sanonut. Hän olisi vetänyt minut syliinsä, painanut pääni rintakehäänsä vasten ja silitellyt rauhoittavasti selkääni kunnes tärinät olisi lakanneet ja huonot muistot hälvenneet. Kunnes mielessäni ei olisi muuta kuin hänen rauhoittava läheisyytensä, hänen lämmin kehonsa, hänen tuoksunsa ympärilläni, hänen pehmeä äänensä kuiskimassa korviini salaisuuksia ja pitämässä pääni pinnan yläpuolella, vain hän.
Lupaamassa, että pitäisi painajaiset tiessään aina kun ne uhkaisivat vierailuillaan. Että vaikka kompuroisin olisi hän aina käteni ulottuvilla tukipilarin lailla. Että minun tarvitsisi vain yrittää, niin seuraavina viikkoina olisin jo askeleen lähempänä. Lupaamassa, että olisi aina täällä kun häntä tarvitsin, ja jos ei sattuisi olemaan niin silloinkin vain yhden puhelinsoiton päässä.
Ettei hän jättäisi minua haparoimaan pimeyteen, oman onneni nojaan, ei koskaan.
Mutta lupaukset on enää vain kuiskauksia menneisyydessä eikä kaipuuseeni vastaa enää muu kuin hiljaisuus. Yksinäisyys tuntuu kauheammalta kuin pitkään, pitkään aikaan.
Sillä juuri sen hän oli tehnyt, jättänyt minut yksin. Ottanut puhelimen käteen ja soittanut siskolleni. Kuin hän olisi tuosta vain päättänyt pyyhkäistä kaksi viimeistä vuottaan pois, niin kuin niillä ei ollut paskaakaan väliä. Meidän kaksi yhteistä vuottamme. Ja noussut sitten oikeussalissa seisomaan kysyttäessä. Ei edes katseeseeni kehdannut vastata, avasi vain suunsa ja toi ääneen kaikki ne kiistanalaiset asiat mistä olin vuosien varrella hänelle uskoutunut.
Enkä voi vieläkään käsittää miten hän sen saattoi tehdä, varsinkin kun tiesi tasan tarkkaan kuinka tuhoava hänen todistuksensa tulisi minulle olemaan.
Ja sitten Loge ei ollutkaan enää minun. Poissa, tuosta vain. Enkä liioittele yhtään kun sanon sen vieneen ison osan minua mukanaan, jättäen vain hauraan kuoren jälkeensä. Teki melkein yhtä pahaa jälkeä kuin vanhempieni kuolema. Pahempaakin, kun Loge ei ollutkaan enää tukenani.
Tulisiko se olemaan tulevaisuuteni nytkin, kun joudun Logesta jälleen luopumaan, tällä kertaa lopullisesti? Eihän se varsinaisesti sama asia ollut, Loge tulisi olemaan edelleen minulla. Mutta joutuisin silloin luopumaan urastani kilpaesteratsastajana. Koska jos hankkisin toisen hevosen alleni, Loge joutuisi vääjäämättä siirtymään sivuun. Olisiko urani jatkamisessa järkeäkään jos en voinut tehdä sitä yhdessä Logen kanssa?
Molemmat vaihtoehdot varjostavat ajatuksiani mustan aukon lailla. Sikiöasentoon käpertyminen ei ole kuulostanut koskaan houkuttelevammalta.
Joten miksipä ei? Kukaan ei ole kuitenkaan todistamassa tätä säälittävää näkymää ja olen itse kadottanut itseltäni viimeisetkin arvokkuuteni rippeet jo vuosia sitten. Niinpä kaadun kyljelleni, laitan polvet koukkuun eteeni ja ristin käteni jonnekin rintakehäni ja koukistuneiden jalkojeni väliin.
Ja jään taas tuijottamaan en yhtään mitään. Minuutit kuluu, kenties tuntikin.
Puhelimeni alkaa värisemään lattialla, näyttö ärsyttävästi alaspäin etten pysty näkemään soittajaa. En silti tee elettäkään sitä kohti, vaan annan sen väristä laminaattia vasten oman aikansa kunnes se lopulta taas hiljenee. Tuijotan sen hopeankiiltävää takakantta miltei syyttävästi, mutta sitten mieleni alkaakin ryömimään muihin ajatuksiin. Räpsäytän silmiäni hitaasti. Vaarallisiin sellaisiin.
Tuijotan puhelinta edelleen, miltei hengittämättä. Sormeni nytkähtävät sen suuntaan kun puntaroin vaihtoehtojani, ja sydämeni alkaa lyömään taas nopeammin. Mielessäni myrskyää.
Rikkoisin kahden vuoden hiljaisuuden. Olisiko se sen arvoista?
Kaksi sekuntia kuluu ja olen aivan liikkumatta. Viisi sekuntia menee ohi enkä uskalla vieläkään tehdä mitään. Kymmenennen sekunnin kohdalla nappaan puhelimen viimein lattialta, avaan lukituksen ja siirryn suoraan tekstiviesteihin.
Minulla ei ole tietenkään hänen numeroaan enää tallessa. Yritän saada sen kuulostamaan hyvältäkin syyltä vain luovuttaa, mutta tiedän tuon numeron jääneen pysyvästi mieleeni polttomerkin lailla, vaikka kuinka olen yrittänyt saada itseni uskomaan, että olisin vuosien saatossa sen jo viimein unohtanut. Että olisin onnistunut jättämään hänet jo taakseni.
Näppäilen numeron vaivatta vastaanottajan paikalle. Se ei vaihdu automaattisesti nimeksi. Viestiosiokin on tyhjillään, perusteellisen viestien poistamisen ansiosta, mihin minun ei ole tarvinnut tuhlata aikaani yli vuoteen. Olen nyt sitten rikkomassa senkin hiljaisuuden.
Tiedän Villen tietävän keneltä viesti tulee, vaikken nimeäni siihen kirjoittaisikaan.
Viesti muotoutuu nopeasti ruudulle, mutta jään tuijottamaan sitä pieneksi toviksi, epävarmuus kihelmöiden sormenpääni jokaisessa hermossa. Lopulta pieni sormenliike lähettää sen eteenpäin ja minä jään odottamaan tekoni seurausta.
Aika tuntuu kadottavan merkityksensä, kunnes viesti muuttuu viimein luetuksi ja näytölle ilmestyy heti perään hyppiviä pisteitä. Ne hyppivät ja katoavat sitten ilmestyäkseen taas näytölle uudelleen. Se tekee sitä kolme- ei, neljään kertaan, kunnes häviää jälleen, tällä kertaa pidemmäksi aikaa.
Kuvittelisin hänen pohtivan millä kysymyksellä olisi kaikkein pienin todennäköisyys mennä vähiten vikaan. Ehkä sen takia hän lopulta vastaakin pelkällä osoitteella. Aikoo pelata siis varman päälle. En tiedä tunteako enemmän pettymystä vai ärsyyntyneisyyttä siitä.
Hyppään sohvalta pystyyn ja suunnistan suoraan eteiseen heittämään takkini niskaan. Rannekello väläyttää ajaksi vaille kuusi. 19:20, vastaan viestiin samalla, kun nappaan auton avaimet taskuuni, räpsäytän valot sammuksiin ja astun asunnostani ulos.
Lähden ajamaan Helsinkiä kohti.
Vilkuilen hajamielisesti ympäri hulppeaa juhlasalia ja ympärille ryhmittyneitä ihmisjoukkoja. Jokainen on selvästi pukeutunut parhaimmistoonsa; Kalla cupin gaala on jo pitkän aikaa ollut kausien tunnetuimpia loppujuhlia, jonne kokoontuu niin uudet kuin vanhatkin konkarit juhlistamaan omia suorituksiaan loppuun viedyistä kausista. Kyseiset juhlat vetävät aina eniten porukkaa paikalle, eikä pelkästään ratsastajia. Mahdollisuudet verkostoitumiseen, kilpakumppaneiden tapaamiseen että muistojen vaihtamiseen ovat siis varsin suuret.
Minkä takia minä sitten seison salin yhdessä nurkassa varsin eristäytyneenä? En tiedä, en vain tunne oloani sosiaaliseksi juuri tänä päivänä. Naputtelen rauhattomilla sormenpäillä puolitäyttä samppanjalasia ja koitan kätkeä En halua olla täällä -oloni kehonkielestäni. Turhaan, aivan varmasti, sillä olen varma jokaisen ihmisryhmän minut ohittaessaan heittävän kertovia katseita suuntaani.
Koitan olla välittämättä katseista. Yritän harhauttaa ajatukseni antamalla katseeni kiertää ihmismassassa, heidän tyyriissä vaatteissa ja tutuissa naamoissa. Tunnistan useankin heistä, kuten Kultasaaren kartanon sisarukset, joiden tiloille vastikään Logen kanssa muutimme. Lauri Merikanto ja Alex Kristensen ovat useasti vastassa samoissa luokissa ja Billy Centerkin näkyy tulleen juhlimaan ihan Kanadasta saakka.
Voisin mennä juttelemaan miltei kenelle vaan eikä kukaan ajattelisi sitä epäkohteliaana. Sen sijaan päätän lähteä kävelemään päämäärättömästi toiseen suuntaan. Juomalasia naputtelevat sormeni eivät selvästi ole ainoa rauhaton asia minussa, sillä jalkani ei tunnu haluavan pysähtyä oikeastaan kenenkään kohdalla. Ihmiset hymyilevät minulle ja minä hymyilen takaisin kohteliaasti, mutta vältän pitämästä katsekontaktia heihin liian pitkäksi aikaa. Joku saattaisi luulla sitä kutsuksi.
Gaalasalin toisessa päästä löytyy pyöreä ikkuna, mistä avautuu kaunis näkymä Kallajärven rannalle. Taivaalla palavat revontulet vilkahtavat myös vastajäätyneen järven pinnasta, mutta huomioni on kiinnittynyt aivan toisaalle. Ikkunan edessä seisoo nimittäin kaunis Steinwayn musta flyygeli ihan yksinään, aivan niin kuin minäkin. Ja kuin taikaiskusta mieleeni alkaa tulvimaan toinen toista kauniimpia sävelmiä vuosien takaa, eikä minun tarvitse edes sivellä sen kiiltävää pintaa vakuuttaakseni itseni.
Nakkaan lasini ohimenevän tarjoilijan astiaan ennen kuin vedän mustan pehmustetun penkin pianon alta ja istahdan siihen. Annan sormeni painella koskettimia ilman voimaa ja sointuja, sillä pystyn kuulemaan ne mielessäni ilmankin. Tuttu ja lämmin fiilis valtaa kehoni, silmäni sulkeutuu, lihakseni rentoutuvat ja pystyn miltei kuvittelemaan olevani suuressa salissa ihan yksin. Lopulta en pysty pidättelemään enää itseäni, vaan annan sormeni tanssia koskettimelta toiselle ja ilma täyttyy kauniista soinnuista. Tunnen oloni oitis kotoisammaksi.
Loge asteli rauhallisin askelin pitkin metsätietä, jota rivitti pienessä tuulessa notkuvat pensaat ja puut. Kellertävän oranssit lehdet liitelivät silloin tällöin eteemme, ja tallautuivat lopulta oriin isojen kavioiden alle. Lämpötila oli pysynyt pääsääntöisesti alle kymmenyksen jo muutaman viikon, ja ilmassa pystyi havaitsemaani vivahduksen talven hallaa. Syksy oli selvästi tekemässä tuloaan.
Istuin tutussa satulassa myötäillen hevosen laiskanomaista tallustelua. Olin antanut Logelle vapaat ohjat, mistä ori selvästi nautti sen venytellessä pitkää kaulaansa hieman alaviistoon. Oli vapaapäivä eikä meillä ei ollut kiirettä minnekään. Ansaittu sellainen, uskaltaisin jopa myöntää. Niinpä istuskelin vain satulassa sormeakaan liikuttamatta, antaen Logelle vapaat ohjat ja nauttien täysin päätökseni tuomasta vapaudesta.
Uskalsin jopa sulkea hetkeksi silmäni ja hengittää raikasta syysilmaa keuhkoni täyteen, nauttia Logen tutusta askeltamisesta allani, kuunnella lehtipuiden kahinaa ympärilläni ilman sitä stressiä, mikä tuntui olleen päivittäin päällämme viime kuukausien aikana.
Power Jumpin oman luokan voitto, Kalla Cupin totaalinen emämunaus ja Valkia Mastersin ihan ok suoritus siirtyivät mielessäni nopeasti taka-alalle, kun luovutin itseni aistieni valtaan.
Milloin viimeksi olinkaan saanut nauttia laiskuudesta ja mitään saamattomuudesta, tai siitä mentaliteetista että ei jokainen tekemätön aika ollut hukkaan heitettyä, vaikkei sitä käyttänytkään treenaamiseen tai sen edesauttamiseen? Alkuaikamme silloisessa tallissa Lumiliekissä tuli tietenkin ekana mieleen, kun suurin päänvaiva oli ollut opetella ulkoa jonkun tapahtuman esityskuviot tai varmistaa ettei Logen tallikaveri noussut kisavoitoissaan meidän ohi.
Loge olikin ollut varsinainen ruusukehai jo ihan nuoresta asti, mutta yritystä ei ainakaan tallikaverilta ja hevoseltaan Dollarilta puuttunut, sen myönsin.
Miten vähäpätöisiltä sen ajan ongelmat nyt tuntuikaan.
Kun avasin taas silmäni minua odotti vastassa hennon harmaa pilvinen taivas, pari ohitse lentävää lehteä ja variksen tai rastaan musta liitävä hahmo jossain siinä välissä. Hengähdin syvään vielä kerran uudelleen, kunnes käänsin katseeni takaisin menosuuntaan. Logen korvat liikahtivat vaivihkaa minun suunnalta takaisin eteen. Se ei edelleenkään tehnyt elettä liikkuakseen nopeammin, tai edes suunnatakseen takaisin kotitalliinsa. Oli ilmiselvää, että Loge tiesi ansainneensa tämän harvinaisen vapaapäivän yhtä hyvin kuin minäkin.
“Jatketaanko suoraan maailman laidalle saakka?” Taputtelin hajamielisesti oriin pehmeän tummaa kaulaa ja katsoin kuinka sen korva heilahti ääneni suuntaan vastauksena. Onko typerämpää ajatusta kuultu?
Hymähdin mielissäni, palasin takaisin normaaliin istuma-asentoon, ja hetken puntaroiden vedin takataskuun taitetun kirjeen esille. Tekstin omalaatuinen käsiala paljasti heti ensimmäiseltä sanalta kirjeen tulleen Dewniltä, josta en ollut kuullut sitten uudenvuoden. Vuosi oli kulunut niin nopeasti että ihan yllätyin kun älysin, kun edellisestä Kanadan reissusta oli kulunut jo miltei vuosi. Vähän hävettikin kun jouduin myöntämään, että ajatukset oli olleet 110% treenaamisissa ja kisoissa, jättäen hyvin vähän tilaa muille asioille ja eritoten henkilöille.
Nappasin kirjeen välistä valokuvan, ennen kuin se ehtisi livahtaa pois sormistani ja huonolla tuurilla joutuisin hakemaan sen takaisin maasta. Tuijotin kuvaa hetken, ja annoin pienen viekkaan virneen nousta naamalleni. What a tease. Livautin kuvan takaisin taskuni turviin ja aloitin kirjeen läpilukemisen taas uudelleen, valmiiksi pohtien mitä kaikkea vastauskirjeeseeni sisällyttäisin.
"Dewn,
First and foremost, I feel like I owe you an apology for not reaching out much sooner. So far this year has been nothing if not hectic: lots and lots of training and running around the world after events bigger than previous ones, searching for glory and nurturing this endless hunger to compete. The usual, I’d say.
I rarely have episodes anymore. Every day I feel more like myself, akin what I was like 7 years ago, a time I feel like I was at my best. And I gotta admit I kinda miss that guy. Living the fullest and making the most of anything and everything. The kind of freedom I really thrived for back then. But I don’t want to return to the past either so I guess I still have some self pondering to do, and I can already hear you encouraging me to do so.
I still feel overwhelmed by our victory at Power Jump. It was everything I wished for, and more, and I couldn’t be happier about how Loge managed to reciprocate my feelings and transform it into our victory. That one will stick with me until the day I die. They managed to snap quite a flattering picture of us at the course too, might make a painting out of it. I added a picture of the aftermath as a follow-up to yours. Doesn’t show as much skin as yours did but you might appreciate it regardless.
You keep saying how you admire my valor and overcoming my demons but I feel like you sell yourself short. Giving up something that has been a huge part of your identity takes a lot of courage and getting yourself together, which is not just some minor thing to do. It’s a huge deal and you should feel proud of yourself. I’m happy you feel like you are ready to take the next step.
Hope your friend will have an amazing recovery. Call me crazy but it seems like there’s been a lot of serious riding accidents happening lately… Wendy must be stoked about your trip though.
Inferno sounds like an interesting case, I wouldn’t mind hearing more about what his story entailed. Maybe I could get some great pointers too, for this one project I might be meddling with in the future...
I miss Canada. Can you believe it has been almost a year since our last encounter? Any upcoming events in Orange wood ranch I should be aware of? Would be more than happy to clean some space in my calendar.
Hope you two have a great time visiting the UK and Egypt. Stay safe.
Yours, Nikolai."
Dewnin vastaus © VRL-02207
Nikolain kirje tuli nopeammin, kuin Dewn oli osannut odottaa. Ja juuri sopivasti ennen matkalle lähtöä. Hänellä oli hetkinen tilanne käsillä sen kirjavasta postilaatikosta ranchin porteilta haettuaan ja halusi rauhoittaa kirjeelle oman yksityisen hetkensä, joten laittoi sen reisitaskuhousujen taskuun odottamaan iltaa.
Windy oli päättänyt heittäytyä lähenevän nelivuotiaan uhmaan. Pieni epäilys Dewnin takaraivossa jyskytti Egyptin reissun suhteen. Pystyisikö hän nauttimaan lomasta, jos Windy eitittelisi joka asiaan? Entä, miten lapsenvahdin järjestäminen siellä onnistuisi? Ja mitä Windy reissusta ylipäänsä pitäisi? Jos tyttö tuli yhtään äitiinsä, matkailu olisi tällä verissä, mutta se kai selviäisi vasta sitten. Tämä olisi Windyn ensimmäinen ulkomaanreissu, jos ei laskettaisi matkaa Latviaan vielä äitinsä masussa...
Saatuaan Windyn vihdoin hiljenemään, Dewn sytytti bergamottisuitsukkeen ja kävi risti-istuntaan lattialle uppoutuakseen Nikolain kirjeeseen. Tällä oli vakaa käsiala - parempi kuin Dewnin harakanvarpaat - sellainen, joka kuvasti jotakuta sisältä sitkeää; kuin timantti, joka ei murru paineesta, vaan kovenee ja entisestään paranee. Kuoren välistä solahti myös valokuva: erittäin onnistunut otos hänestä tyytyväisen näköisenä Logen ratsailla, palkintokimppu koholla. "'Ei näytä yhtä paljon paljasta pintaa'", Dewn luki ja virnisti. Ai niin, hän olikin tainnut valita muutamista valokuvistaan laittaa Nikolain kirjeeseen jonkin biitsi- tai uintikuvan. No jaa, vanha merileijona kun oli, mitä sitä sievistelemään.
Nikolain elämä kuulosti elämältä, jollaista Dewnin elämä olisi voinut olla, jos ratsastusonnettomuutta ei olisi tapahtunut. Se oli myös Billyn elämää: kisareissua, treeniä, valkkoja... loppumattomalla kierteellä. Nythän Billy sai uuden hevosen. Siitä Dewn voisikin Nikolain vastakirjeessä mainita.
Kaiken kaikkiaan, Dewn tiesi, ettei sellainen elämä olisi ollut hänelle oikeanlaista. Onnettomuuden myötä - jonka kanssa oli jo sinut - lyötiin hänestä pihalle kyllä kaikki kunnianhimokin. Hän ei osannut enää edes haaveilla tai unelmoida, paitsi korkeintaan seuraavasta purjehdusretkestään (joita Windyn takia ei voinut noin vain toteuttaa). Hän eli vain... hetkessä.
"Toivottavasti osaat nyt myös relata", hän kirjoitti ja vilkaisi taas Nikolain hymyileviä kasvoja, "olet sen ansainnut, samoin Loge. Kutsuvierasluokan voitto Power Jumpissa on jo kunnia, johon harva ratsastaja koskaan yltää. Mainitsin sinusta serkulleni, Billylle. Ehkä olette törmänneet Power Jumpeissa tai muissa isoissa karkeloissa, en tiedä, mutta hän ainakin on laittanut nyt sinut merkille.
Jatkan tämän kirjeen loppuun, kun palaan Egyptistä. Ehkä pistän mukaan matkakuvia! Siihen asti, siis."
Nikolai on virtuaalihahmo :: Nikolai is a sim-game character || © Copyrights - Mr. January, ellei toisin mainita :: All rights reserved